RAAKAKUVA

[kuvaa ja ajatusta]

Sami Paju 14/04/2024 Sami Paju 14/04/2024

Kuvia, maaliskuu 2024

Mitä lähemmäksi kesä tulee, sitä useammin tarttuu kamera mukaan kun lähtee ovesta ulos. Nämä otettu muistaakseni Leica Q:lla, Fujin X-Pro3:lla sekä iPhone 13 Pro:lla.

2024 ScanAgile konferenssi Paasitornissa tuli ja meni. Matkalla näkyi hienoja auringonlaskuja.

Ensimmäistä kertaa rokkikeikalla 6v lapsen kanssa 🤘

Kuukauden pakollinen lautapelikuva. Tällä kertaa pöydällä *Horseless Carriage.* En voittanut.

Sami Paju 04/02/2024 Sami Paju 04/02/2024

Kuvia, tammikuu 2024

Tammikuussa ei paljoa tullut kuvailtua. Vaikka paikoitellen olikin todella upeita iltoja, sumuisia päiviä ja ulkona paljon potentiaalia, niin kaiken arkihässäkän keskellä työpäivien jälkeen ei vaan ollut energiaa lähteä ulos kameran kanssa.

Nämä kuvat on otettu Leica Q:lla Vapriikissa Tampereella sekä Tekniikan museossa Helsingissä.

Sami Paju 10/01/2024 Sami Paju 10/01/2024

Kuvia, joulukuu 2023

Alla omia suosikkeja 2023 joulukuulta. Kuvat otettu Fujin X-Pro 3:lla, Ricoh GR:llä ja iPhone 13 Pro:lla.

12/11/2016 12/11/2016

Prahassa Olympus Pen-F:n kanssa

Lähdimme vaimon kanssa syyskuussa viikonloppulomalle Prahaan. Kaupunki on ennestään tuttu jo useammalta reissulta ja yksi omista suosikeistani, ainakin mitä Itä-Eurooppaan tulee. Prahassa on myös omalaatuinen ilmapiiri, jossa historian siipien havina tuntuu käsinkosketeltavalta. Saavuttuamme vihdoin hotellille sateisena perjantai-iltana, yli kaksi tuntia myöhässä lähteneen lennon jälkeen, ja etsiessämme illallispaikkaa, tajusin hyvin nopeasti, että tällä matkalla voisi tehdä jotain vähän erilaista kuvaamisen suhteen…

Kuten aikaisemmin kirjoitin, yksi suurimmista syistä Pen-F:n ostoon oli jpeg-kuvien hienosäätö suoraan kamerasta käsin. Prahan inspiroimana päätin kokeilla ottaa koko matkan ajan pelkästään mustavalkokuvia. Pen-F:n nokalla heilui Olympus 17mm f1.8, Panasonic Leica 25mm f1.4 ja Olympus 45mm f1.8 objektiivit.

Kaikki artikkelin kuvat ovat suoraan kamerasta, lukuunottamatta paikoitellen pientä jälkikäteen tehtyä rajausta.

20/03/2016 20/03/2016

Pen-F ensivaikutelmia

Olympus Pen-F :: 1/500 :: f5.6 :: ISO 200

Nyt kun uutta Olympuksen Pen-F:ää on ehtinyt parin viikon ajan kantamaan mukana (ja välillä jopa ottamaan kuvia työkiireiden ohella), on hyvä hetki käydä läpi joitakin ensivaikutelmia kamerasta. Pen-F:n hengen mukaisesti kaikki artikkelin kuvat ovat jpeggejä suoraan kamerasta, lukuunottamatta pientä rajausta ja watermarkin lisäämistä Lightroomissa. Adobe julkaisi tuen raakakuville vasta pari päivää sitten. Nopean vilkaisun perusteella mitään isoja eroja megapikselimäärää lukuunottamatta ei näyttäisi olevan edellisen sukupolven Olympuksen m4/3 kameroihin (16 mpix kenno ja TruePic VII -prosessori). Kohinaa tuntuisi olevan aika lailla saman verran ja highlightit clippaa yhtä äkillisesti kuin ennenkin – eli ylivalottamisen kanssa on edelleen oltava tarkkana.

Ihanaa ja mahtavaa:

1) Onhan tämä ihan jäätävän komia peli. Kyllä kameran pitää ainakin jossain määrin myös houkutella kuvaamaan ja tämä saa sen aikaan. Toki osittain voi olla myös uutuudenviehätystä, mutta Pen-F huokuu laatua ja huomiota on kiinnitetty yksityiskohtiin, kuten siihen miltä eri säätörullat tuntuvat käytettäessä. Pen-F:ssä on kenties upein suljinääni mitä olen kuullut.

2) Olen käyttänyt kameraa 17mm, 25mm ja 45mm kiinteäpolttovälisten objektiivien kanssa ja ergonomia on loistava. Kamera ei todellakaan kaipaa ulkonäköä pilaavaa lisäkahvaa ja rannelenkin kanssa tätä voi huoletta käyttää yhdellä kädellä, roikoitellen vähän miten sattuu. En ole myöskään huomannut, että edessä oleva “creative dial” tulisi tielle tai hiertäisi sormia.

3) Kun on tottunut Olympuksella kuvaamaan, niin Pen-F yksinkertaisesti vain toimii hyvin ja totutulla tavalla – kunhan kameran säädöt on asettanut mieleisekseen. Tuttuun tapaan säätövaraa on todella paljon.

4) Kameran edessä nimettömän ulottuvilla on kustomoitava nappi, joka oletuksena kytkee syväterävyyden esikatselun päälle. Tämän saa valikoista toimimaan on/off kytkimen tavoin sen sijaan, että nappia pitäisi pitää pohjassa. Tämä päällä kuvatessa pystyy reaaliajassa näkemään myös aukon vaikutuksen syväterävyyteen ennen kuvan ottamista, mikä on loistava ominaisuus! Ei enää useamman kuvan ottamista ja syväterävyyden (tai valotuksen) hienosäätöä. Syväterävyyden esikatselua ei kuitenkaan kannata pitää jatkuvasti päällä, sillä se aiheuttaa pienen viiveen kuvan ottamiseen.

Jpeg-asetusten valitsemiseen omistetusta creative dial -rullasta voi olla montaa mieltä, mutta itse olen tykännyt siitä erittäin paljon. Jo valmiiksi kamerassa olevilla mustavalko- ja väripreseteillä saa hyvää jälkeä aikaiseksi. Olen jopa välillä eksynyt Art Filtereiden pimeälle puolelle, koska creative dial tekee niiden kanssa kikkailun helpoksi. Tämä kaikki on johtanut siihen, että kuvaamiseen on tullut uudenlaista kepeyttä ja hauskuutta.

Olympus Pen-F :: 1/1250 :: f2.8 :: ISO 800

Nihkeää ja ärsyttävää:

1) Olympus ei ole vieläkään saanut aikaiseksi kehittää fiksumpaa systeemiä kameran hihnan kiinnitykseen. Kolmiorenkaat ovat paskamaisia käyttää ja niitä ympäröivä kumi- tai muovipehmuste on jatkuvasti sormien tiellä. Pehmusteet saa sentään irti ja onnistuin tongeilla irroittamaan myös toisen kolmiorenkaista. Jäljelle jääneeseen laitoin Etsystä tilatun rannehihnan.

2) Koska valotuksen korjauksella on oma rullansa, laitoin peukalorullaan ISO-herkkyyden säädön. Muuten hyvä, mutta ensimmäinen pyöräytys rullasta avaa valikon, joka näyttää ISO-arvot. Vasta toisella pyöräytyksellä saa vaihdettua arvoa, mikä on täysin tarpeeton hidastus säätöjen tekemiseen. Eli sama asia, jos funktionappiin laittaisi ISO-herkkyyden muuttamisen, jolloin nappi avaa herkkyyden säädön ja vasta sen jälkeen pääsee asetusta muuttamaan.

3) Tuntuu siltä, että osa kameran asetuksista tallentuu vain valitulle kuvausmoodille, kun taas osa pätee kaikkiin moodeihin. Tämä on välillä hämäävää, koska valikoista ei aina käy ilmi miten eri asetukset käyttäytyvät. Esimerkiksi sähköistä etsintä käytettäessä oletuksena toimiva tarkennuspisteen valinta kosketusnäytön kautta tuntuisi olevan vakiona päällä ja jouduin kytkemään sen pois päältä useamman kerran.

4) Focus peaking käsitarkennusta käytettäessä ei jostain käsittämättömästä syystä tunnu toimivan objektiivien kanssa, joissa on manuaalitarkennuksen kytkin (esim. 17mm f1.8 ja 12-40mm f2.8). Kytkimen sijasta käsitarkennus on kytkettävä päälle valikosta ja kytkin on jätettävä automaattitarkennuksen asentoon.

Kaiken kaikkiaan aika pieniä nämä negatiiviset puolet ovat ja osa vaikuttaisi selkeiltä bugeilta, jotka toivon mukaan korjataan tulevissa firmware-päivityksissä. Pen-F:n kanssa joutuu kuitenkin oppimaan varautumaan yllätyksiin. Yksi tällainen oli creative dialin kolmannen mustavalkopresetin kohina. Vaikka ISO-herkkyys oli 200 ja film grain -efekti oli pois päältä, olivat kuvat kaikkea muuta kuin puhtaita. Kävi ilmi, että tämä johtuu presetissä olevasta punaisen värin suotimesta (kameran takana olevalla mode dialin alapuolisella kytkimellä on onneksi nopea vaihtaa värisuotimia mustavalkokuvia ottaessa).

100 % suurennos kuvasta. ISO-herkkyys on molemmissa 200, mutta vasemmassa on punaisen värin suodin kytkettynä päälle.

Sivulle kääntyvän näytön sijasta olisin toivonut ylös ja alas kääntyvää versiota E-M5:n ja E-M10:n tapaan. Toisaalta taas olen huomannut kuvaavani vähintään puolet ajasta näyttö sisäänpäin käännettynä, käyttäen pelkästään kameran sähköistä etsintä. Jotenkin se, että kuvia ei näe auttaa keskittymään enemmän itse kuvaamiseen ja siihen mitä ympärillä tapahtuu. Valotuksen ja syvyysterävyyden esikatselujen ansiosta voi myös luottaa siihen, että otettu kuva vastaa etsimessä nähtyä.

Asetuksista:

Olen kuvannut pääsääntöisesti Olympuksella E-M5:n julkaisusta asti ja kameroissa on aina ollut runsaasti mahdollisuuksia kustomoida kontrollit mieleisekseen. Pen-F:n kanssa olen päätynyt seuraaviin asetuksiin:

Fn1 peukalon oikealla puolella: valotuksen lukitus
Fn2 näytön yläpuolella: S-OVF* päälle/pois
Rec-nappi kameran päällä: ISO-herkkyyden ja valkotasapainon säätö (peukalorulla säätää ISO-herkkyyden, etusormirulla säätää valkotasapainon)
Suurennuslasinappi kameran takana: palauttaa valitun tarkennuspisteen kuvan keskelle
Nimettömän kohdalla kameran edessä alhaalla oleva nappi: syvyysterävyyden esikatselu
D-pad: Tarkennuspisteen valinta. Käytän mieluummin tätä kosketusnäytön sijasta

*S-OVF on sähköisen etsimen asetus, joka pyrkii näyttämään kuvan mahdollisimman todenmukaisena – eli simuloimaan miltä kuva näyttäisi optisen etsimen läpi katsottuna. Toisin sanoen S-OVF päällä kamera ei näytä jpeg-prosessoinnin vaikutusta suoraan etsinkuvassa.

Muut useiten käytettävät säädöt löytyvät pikavalikosta Ok-nappia painamalla. Ainut säätö mille vielä mietin omaa paikkaa on suoraan kamerasta tehtävä keystone-korjaus jpeg-kuviin. Olen toistaiseksi asettanut sen joistakin objektiiveista löytyvään ylimääräiseen funktionappiin, koska eniten tälle on kuitenkin käyttöä esimerkiksi rakennuksia laajakulmalla kuvatessa.

Tallennan yhä kaikista kuvista sekä RAW- että jpeg-versiot parhaalla laadulla ja kuvakoolla. Yksi syy Pen-F:n ostoon oli nimenomaan saada aikaan julkaisukelpoista jälkeä ilman, että RAW-kuvien käsittelyyn tarvitsee käyttää aikaa. Näin pystyn tarvittaessa lataamaan onnistuneiden kuvien jpegit puhelimeen tai iPadille, tekemään hienosäädöt ja julkaisemaan kuvan nopeasti. RAW-kuvat puolestaan säilytän tulevaa arkistointia varten ja siltä varalta, että jostain syystä jpeg kamerasta ei ole riittävän hyvä.

Loppujen lopuksi en ole vielä ehtinyt ihan hirveän paljon Pen-F:llä kuvaamaan, mutta tähän tulee onneksi pian muutos. Lähden tiistaina pariksi viikoksi Souliin, joka on ehdoton suosikkikaupunkini mitä etenkin katukuvaukseen tulee. Mukaan lähtee Pen-F:n lisäksi E-M10 ja objektiiveista 12-40mm f2.8, 17mm f1.8, 25mm f1.4, 45mm f1.8 ja 40-150mm f4-5.6.

Olympus Pen-F :: 1/800 :: f6.3 :: ISO 200

Olympus Pen-F :: 1/1600 :: f4.5 :: ISO 200 (näennäinen kohina johtuu punaisen värin suotimesta)

Olympus Pen-F :: 1/125 :: f3.2 :: ISO 200

05/03/2016 05/03/2016

Pen-F tuli taloon

Hain pari päivää sitten Rajalasta uuden Olympuksen Pen-F kameran, jonka olin tilannut ennakkoon (kiitos mahdollisuudelle hypistellä kameraa muutama viikko takaperin). Mutta miksi kukaan haluaisi maksaa 1300 euroa Pen-F:stä, kun kennoa lukuunottamatta ominaisuuksiltaan lähes vastaavan E-M10 mkII:n saa yli puolet halvemmalla? Paremmalla sähköisellä etsimellä varustettu E-M5 mkII on sekin edullisempi.

Pen-F:ää onkin verrattu ylihintaiseen asusteeseen ja myönnettäköön, että mitä kameroihin tulee, niin onhan se aika (helvetin) hyvännäköinen – varsinkin 12mm f2 ja 17mm f1.8 objektiivien kanssa ;)

Todellinen syy ostamiselle ei ollut kuitenkaan ulkonäkö eikä myöskään se, että mittaetsin-tyyppinen layout on mukava käyttää, vaikka molemmat olivat toki osasyitä. Uudesta 20 megapikselin kennosta en välitä pätkääkään.

Pen-F:ää on parjattu, koska suurin osa sen aidosti uusista ominaisuuksista ovat jpeg-kuvaajille suunnattuja, eikä "vakavasti otettavan valokuvaajan" tulisi niistä välittää. Kornit "art filter" -kuvaustilat eivät pahemmin jaksa itseänikään kiinnostaa, mutta uudet värimoodit sekä sävyjen hienosäätö suoraan kamerasta kylläkin. Viime vuosi on nimittäin osoittanut, että en yksinkertaisesti ottaen jaksa nököttää enää Lightroomin edessä selaamassa ja käsittelemässä kuvia. Mitä lähemmäksi valmista lopputulosta kuvan saa suoraan kamerasta, sen parempi. Loput säädöt ja kuvan julkaisu on tarkoitus tehdä jatkossa kokonaan puhelimella tai iPadilla.

Asiat, joista moni helposti kritisoi Pen-F:ää, ovat niitä jotka itseäni eniten kiinnostavat. Odotukset tältä kameralta liittyvät koko siihen tapaan miten kuvaan, käsittelen ja julkaisen kuvia. Lähes valmiin kuvan näkeminen suoraan kuvaushetkellä on myös inspiroivaa. Tai ainakin uskon niin. Joten ei paineita.

Tätä silmällä pitäen kävin kuuntelemassa Kauaksen tyyppien luentoa mobiili-workflowsta helmikuun alussa. Se vakuutti kokeilemaan pelkästään jpeg-kuviin perustuvaa lähestymistapaa. Aion kyllä kuvata ainakin alkuun jpeg+raw tilassa, jotta raakakuvat saa arkistoitua talteen, mutta mikäli tämä kokeilu osoittautuu toimivaksi, niihin ei tarvitse sen koommin koskea.Nähtäväksi jää miten käy.

29/12/2015 29/12/2015

Talviaamun hiljaisuus

Ei uskoisi kuinka pieni määrä lunta ja aurinko kirkkaalta taivaalta muuttaa tutut maisemat kuvauksellisiksi. Kaikki kuvat on otettu Keuruulla 28. joulukuuta Ricoh GR -kameralla.

27/07/2015 27/07/2015

50 mm polttovälin monipuolisuus

Olin viime viikolla korvessa Multialla ja Isojärven kansallispuistossa. Myin kevään aikana suurimman osan objektiiveistani ja Fujin kamerarungon, minkä vuoksi mukana matkassa oli vähän pakonkin edestä ainoastaan 50 mm polttoväliä kinokoossa vastaava* 25 mm Panasonic Leica DG Summilux f1.4. Vaikka maisemiin usein kaipaisi laajempaa kuva-alaa, tätä laajemmaksi en tällä hetkellä objektiiveillani pääse. Yllätyin kuitenkin jälleen kerran kuinka monipuolinen tuo 50 mm polttoväli on, minkä vuoksi ajattelin kirjoittaa tällaisen lyhyen artikkelin ja näyttää kuvien kera, mihin kaikkeen 50 mm polttoväli pystyy.

*Yleisesti kun puhutaan polttoväleistä ja niiden vaikutuksesta kuva-alaan, viitataan kyseiseen polttoväliin kinokoossa eli 35 mm kennolla (tai 35 mm filmillä). Jos kamerassa on APS-C kokoinen kenno, pitää objektiivin ilmoitettu polttoväli kertoa 1.5:llä (Nikon, Fuji, Sony) tai 1.6:lla (Canon), jotta saadaan 35 mm kinokokoa vastaavan polttovälin kuva-ala. Olympuksen ja Panasonicin m4/3 järjestelmässä objektiivin ilmoitettu polttoväli kerrotaan kahdella. Eli käyttämäni 25 mm objektiivin kuva-ala vastaa kinokoossa 2 x 25 mm = 50 mm kuva-alaa. Vastaavasti APS-C kokoluokassa 50 mm polttoväliä kuva-alan osalta vastaavien objektiivien todellinen polttoväli on useimmiten 35 mm (35 mm x 1.5 = 52.5 mm).

Olympus OM-D E-M10 :: 1/2000 :: f8 :: ISO 200

Maisemien osalta ei tietenkään saada yhtä paljon kuvaan mahtumaan kuin laajakulmaobjektiiveilla, mutta sen sijaan mittasuhteet näyttävät luonnollisilta, eikä 50 mm objektiivi venytä etäisyyksiä syvyyssuhteessa.

Olympus OM-D E-M10 :: 1/160 :: f8 :: ISO 200

Muotokuvaukseen 50 mm sopii erittäin hyvin luonnollisuuden puolesta. Perinteisiä potrettiobjektiiveja laajempi kuva-ala toimii hyvin myös henkilökuvauksessa, kun halutaan enemmän taustaa ja ympäristöä kuvaan.

Olympus OM-D E-M5 :: 1/250 :: f1.4 :: ISO 200

50 mm polttoväli on klassinen ja sillä on otettu monta kuuluisaa lehtikuvaa. 50 mm kuva-ala vain näyttää oikealta, minkä vuoksi sitä käytetään usein myös street-kuvauksessa.

Olympus OM-D E-M5 :: 1/800 :: f5.6 :: ISO 200

Olympus OM-D E-M5 :: 1/1600 :: f3.2 :: ISO 200

Mikäli objektiivi vain tarkentaa riittävän lähelle, toimii 50 mm polttoväli hyvin myös kevyessä makrokuvaamisessa.

Pisteenä i:n päällä useimmat 50 mm kuva-alaa vastaavat objektiivit ovat varsin edullisia, optisesti korkealaatuisia ja näppärän kokoisia!

Olympus OM-D E-M10 :: 1/60 :: f7.1 :: ISO 200

Olympus OM-D E-M10 :: 1/100 :: f4.5 :: ISO 200

18/07/2015 18/07/2015

Sony A7 mkII, Zeiss Loxia 35mm f2 ja kaksi viikkoa käsivaralla tarkentamista

Tämä artikkeli on jatkoa Sony A7 mkII testiraportille ja paneutuu enemmän kokemuksiini kuvata pelkästään käsitarkenteisella objektiivilla. Kuten aina, artikkelin sisältö perustuu omiin henkilökohtaisiin mielipiteisiini, kokemuksiin ja ajatuksiin.

Automaattitarkennus on ollut kameroissa jo yli 30 vuotta ja sinä aikana teknologia on kehittynyt tehden siitä entistä tarkempaa ja nopeampaa. Miksi siis kukaan kehittäisi enää tänä päivänä manuaalitarkenteisia objektiiveja automaattitarkenteisille kameroille? Kuitenkin Zeiss on tehnyt juuri niin julkaistessaan 35mm ja 50mm Loxiat Sonyn 35mm kennoiselle A7-sarjalle.

Ennen A7 mkII kameraa ja 35mm Loxiaa ehdin kuvaamaan manuaalitarkenteisella objektiivilla vain lyhyen aikaa muutama vuosi sitten, kun omistin Voigtländerin 17,5mm f0.95 objektiivin, jota käytin Olympuksen OM-D E-M5:n kanssa. Voigtländerin kapea syvyysterävyysalue ja focus peakingin puuttuminen kamerasta eivät tehneet kuvaamisesta mitenkään erityisen helppoa. Ja siinä vaiheessa kun "focus peaking hack" Olympukselle löydettiin, olin ehtinyt jo myymään objektiivin.

Sonylla on kuitenkin Olympukseen nähden etuna kunnollinen focus peaking ja isompi, parempi ja tarkempi sähköinen etsin, minkä pitäisi tehdä käsivaralla tarkentamisesta helpompaa. Tästä huolimatta Loxialla tarkentaminen focus peakingiin luottaen ei aina osunut kohdalleen edes silloin, kun käytin suhteellisen pientä (f8-f11) aukkoa. Hutien määrä alkoi kuitenkin laskemaan selvästi jo parin päivän käytön jälkeen ja käsitarkentaminen alkoi luonnistua sitä sen erityisemmin ajattelematta, joten oppimiskäyrä ei loppujen lopuksi ollut kuitenkaan erityisen korkea.

Käytännössä kaikissa moderneissa automaattitarkenteisissa objektiiveissa on ns. focus-by-wire mekanismi käsivaralla tarkentamiseen. Tämä tarkoittaa, että manuaalitarkennusta käytettäessä tarkennusrulla ei ole mekaanisesti kytköksissä objektiivissa liikkuviin elementteihin, vaan sen sijaan kertoo objektiivin tarkennusmoottorille kuinka paljon ja mihin suuntaan halutaan tarkentaa. Esimerkiksi ensimmäisissä Fujin X-sarjan objektiiveissa, joissa on hitaammat tarkennusmoottorit, tämä näkyy pienenä viiveenä ja tahmaamisena rullan kääntämisestä tarkennusetäisyyden muuttumiseen.

Loxiat sen sijaan ovat täysiverisiä käsitarkenteisia objektiiveja. Jokainen kääntö tarkennusrullassa vaikuttaa välittömästi tarkennusetäisyyteen. Lisäksi tämä tarkoittaa, että tarkennusrulla ei käänny lyhimmän ja pisimmän tarkennusetäisyyden yli, kun taas focus-by-wire objektiiveissa rullaa voi pyörittää loputtomiin. Käyttömukavuuden osalta ero on merkittävä Loxioiden eduksi.

Olen tottunut kuvaamaan siten, että sommittelen kuvan valmiiksi ja valitsen tarkennuspisteen tilanteen mukaan. Valotuksen mittauksessa käytän lähes aina koko kuva-alan mittausta, jota hienosäädän valotuksen korjauksella. Peilittömissä kameroissa tämä on nopeaa ja helppoa, koska sähköinen etsinkuva, live-histogrammi ja muut apuvälineet kertovat koko ajan miten säädöt vaikuttavat kuvan valotukseen.

Päällisin fiilis A7 mkII:lla ja Loxialla kuvatessa oli yksinkertaisuus ja vaivattomuus. Siinä missä ennen olisin käyttänyt tarkennuspisteen valintaa sommittelun aikana, käytin sen sijaan käsitarkennusta. Käytännössä kamera oli koko ajan aukon esivalinta päällä, ISO-herkkyyttä säädin takana olevasta rullasta ja valotuksen hienosäätö tapahtui valotuksen korjauksella, mikä on Sonyssa kätevästi kameran päällä olevassa omassa rullassaan. Näiden lisäksi ainoa lisätoiminto jota tuli aktiivisesti käytettyä – ja jonka laitoin yhteen A7 mkII:n funktionapeista – oli kuvan suurennos, joka oli käytännössä välttämätöntä kriittisen tarkennuksen aikaansaamiseksi isoilla aukoilla tai läheltä kuvatessa. Tässä yhteydessä myös tarkennuspistettä joutui siirtelemään, sillä suurennos näyttää tarkennuspisteeksi valitun kohdan.

Aina nähtävillä oleva tarkennusetäisyys objektiivissa ja aukon vaikutus terävyysalueen kokoon tekevät käsitarkentamisesta nopeaa.

Vaivattomuutta kuitenkin korosti eniten objektiiviin merkitty tarkennusetäisyys metreinä, sekä asteikko joka näyttää terävyysalueen valitun aukon mukaan. Etenkin street-kuvauksessa tämä “zone tai scale focusing” on todella kätevä tapa kuvata. Käytin erittäin paljon f8 tai f9 aukkoa ja säädin tarkennuksen siten, että asteikon mukaan terävyysalye kattaa kaiken 2-5 metrin etäisyydellä. Tällä tavalla nopeassa tilannekuvauksessa ei tarvitse erikseen tarkentaa ja sitten sommitella, tai sommitella ja yrittää ehtiä hakemaan oikea tarkennuspiste, vaan kuvan voi napata heti kun oman arvion mukaan kuvattava kohde on terävyysalueen osoittaman etäisyyden päässä.

Suuria aukkoja käytettäessä tämä ei tietenkään toimi yhtä hyvin, koska mitä pienempi terävyysalue on, sitä vaikeammaksi etäisyyden arvioiminen tulee. Vastaavasti mitä lähemmäksi tarkentaa, sitä kapeampi syvyysterävyysalue on, joten tällaisissa tilanteissa on pienempiäkin aukkoja käytettäessä turvauduttava kuvan suurennokseen, kuten alla olevassa kuvassa.

Toinen erittäin hyödyllinen käyttötarkoitus asteikolle, jota tämän jälkeen on alkanut kaipaamaan myös muissa objektiiveissa, on hyperfokaalin etäisyyden määrittämisen helppous. Eli kyseessä on tarkennusetäisyys, joka aukon koosta riippuen piirtää kaiken tietyltä etäisyydeltä äärettömyyteen asti terävänä. Kun terävyysalueen koon näkee suoraan objektiivin asteikosta, on helppo varmistaa oikea tarkennusetäisyys esimerkiksi maisemia kuvatessa, jolloin yleensä halutaan, että kaikki kaukaisuudessa oleva näkyy kuvassa terävänä.

Tässä kuvassa kaikki n. 4 metristä äärettömyyteen näkyy terävänä, kiitos hyperfokaalin etäisyyden :: Sony A7 mkII :: 1/800 :: f11 :: ISO 400

Joku vanhaparta kuvaaja tätä lukiessa varmaan tuhahtelee itsestäänselvyyksistä ja filmikuvauksen vanhoista hyvistä ajoista, mutta itselleni tämä oli uusi kokemus. Tämä on myös selkeä tapaus jossa mielestäni käsitarkennus – sen huomioonottaen suunnitellulla objektiivilla – toimii paremmin kuin nykyaikainen automaattitarkennus.

Jonkinlaisena yhteenvetona voisi sanoa, että nautin manuaalitarkennuksella kuvaamisesta erittäin paljon. Normaalisti automaattitarkennukseen luottaen olisin kenties käyttänyt suurempia aukkoja kuin suurimmassa osassa Loxialla otetuista kuvista, mutta "f8 and be there" lähestymistapa etenkin street-kuvauksessa, sekä hyperfokaalin etäisyyden käyttäminen maisemakuvissa on jotain mitä jään ehdottomasti kaipaamaan. Harmillista, että ainakaan peilittömien järjestelmien valmistajat eivät enää joitakin poikkeuksia lukuunottamatta tee tätä helpoksi.

Lienee sanomattakin selvää, että nopeasti liikkuvien kohteiden kuvaamiseen (ellei kohde ole riittävän kaukana hyperfokaalin etäisyyden hyödyntämiseksi) käsitarkenteinen objektiivi ei välttämättä sovellu kovinkaan hyvin. Muotokuvauskin edellyttää kärsivällisyyttä kapeaa syvyysterävyyttä käytettäessä, sillä pienetkin liikkeet saattavat siirtää terävyysaluetta ja suurennetun kuvan käyttö on käytännössä välttämätöntä. Jos kuitenkin street-, maisema- tai vaikkapa still-kuvaus kiinnostaa, niin Loxiaa on vaikea olla suosittelematta. Kuvauskokemus ja kuvanlaatu ovat tässä objektiivissa erinomaisia.

Laajahkon terävyysalueen ja hyvän onnen avulla sai lokit napattua lennosta kuvaan :: Sony A7 mkII :: 1/1600 :: f11 :: ISO 1600

Ehkäpä suurin "ylistys" mitä millekään kuvausvälineelle voi antaa on se, että se pakottaa kehittymään kuvaajana, tekemään ja oppimaan jotain uutta. Ne kaksi viikkoa joiden aikana kuvasin Sony A7 mkII:lla ja 35mm Loxialla Suomessa ja Berliinissä vaikuttivat omaan kuvaamiseeni kenties enemmän kuin mikään muu välineisiin liittyvä asia koko edeltävän vuoden aikana.

05/07/2015 05/07/2015

Testissä: Sony A7 mkII ja 35mm f2 Zeiss Loxia

Tämä testiraportti on jaettu kahteen osaan. Tässä keskityn lähinnä yleisellä tasolla A7 mkII kameraan ja fantastiseen Zeissin Loxia -objektiiviin. Tulevassa artikkelissa kerron tarkemmin millaista oli kuvata yksinomaan käsitarkennuksella parin viikon ajan. Kuten aina, artikkelin sisältö perustuu omiin henkilökohtaisiin mielipiteisiini, kokemuksiin ja ajatuksiin, joita kamera testin aikana herätti. Objektiivisempaa arviota hakevalle suosittelen esimerkiksi Dpreview -sivustoa.

Vaihdoin 2012 keväällä Nikon D90:n muutaman objektiivin kera kevyempään kuvauskalustoon. Olympus OM-D E-M5 oli juuri tullut kauppoihin ja sisälsi ensimmäisenä kamerana sähköisen etsimen sekä hyvät manuaalisäädöt pienemmässä koossa. Kuvaajana on vaikea kehittyä, jos kamera on kotona hyllyllä pölyttymässä. Peilittömien kameroiden lupaus on alusta asti ollut pienempi koko sekä pienemmät ja kevyemmät objektiivit. Jossain välissä puhuttiin myös halvemmista hinnoista, etenkin objektiivien kohdalla, mutta tämä lupaus ei ole kovin hyvin toteutunut m4/3 järjestelmän ulkopuolella.

Sittemmin on tullut varsin hyvin selväksi Fujin ja Sonyn tuotua omat tarjoamansa markkinoille, että peilittömyys on kyllä johtanut pienempiin kameroihin, mutta objektiivien osalta koko ja paino eivät ole radikaalisti muuttuneet. Jälleen Olympuksen ja Panasonicin kehittämä m4/3 järjestelmä tuntuu olevan ainoa poikkeus, koska ero samankokoiselle kennolle suunniteltuihin 4/3 objektiiveihin on varsin merkittäviä.

Testasin viime joulukuussa peilitöntä Sonyn A7 kameraa 28-70mm objektiivin kanssa. A-sarjan kameroissa oleva 35mm kenno tarkoittaa, että mistään pienestä ja diskreetistä järjestelmästä ei ole kyse. Kameran koko ei ole niinkään se ongelma vaan nimenomaan objektiivit. Koska suurin syy siirtyä Nikonista Olympukseen oli järjestelmän pienuus ja helppous pitää kameraa jatkuvasti mukana, tuntuu melkein huijaukselta, että peilittömät järjestelmät eivät ole paremmin lunastaneet lupaustaan pienemmän koon ja painon osalta.

Siksi olikin erittäin mielenkiintoista saada pariksi viikoksi lainaan Sony A7 mkII ja Zeissin 35mm f2 Loxia. Olihan siellä paketissa myös tuttu 28-70mm kittiobjektiivi, mutta en edes vaivautunut laittamaan sitä kameraan kiinni.

Zeiss on julkaissut tähän mennessä kaksi Loxiaa: 35mm f2 ja 50mm f2. Ulkoisesti objektiivit ovat lähes identtiset ja optisesti molemmat ovat erinomaisia. Jos raakakuviin käyttää Lightroomin automaattista objektiiviprofiilia, esimerkiksi perspektiivikorjaukset ovat todella pieniä. Ainoastaan vinjetointia esiintyy huomattava määrä vielä pienilläkin aukoilla kuvatessa, vaan eipä se tänä päivänä ole mikään ongelma kun korjaus hoituu helposti napin painalluksella.

Suurin ero Loxioiden ja muiden Sonyn A-järjestelmään tehtyjen objektiivien välillä on tarkennusmoottorin puuttuminen, mikä on varmasti yksi syy sille, että objektiivit on saatu pidettyä varsin kätevän kokoisina.

35mm f2 suorastaan huokuu laatua. Aukonsäätö tapahtuu objektiivista käsin ja tarkennusrengas liukuu pehmeän sulavasti. Aluksi tosin aukkoa suurentaessa objektiivista kuului erikoista vinkunaa, mutta ensimmäisen päivän käytön jälkeen se oli hävinnyt. Metallirunko on erittäin jämäkkä. Pienestä koostaan huolimatta Loxia ei ole mikään kevyt objektiivi. Painoa on jopa enemmän kuin huomattavasti suuremmalla 28-70mm kittiobjektiivilla (340g vs 295g). Myös vastavalosuoja on metallia.

Mitä itse kameraan tulee, niin en muista alkuperäisen A7:n herättäneen mitään erityisiä reaktioita laadun suhteen, mutta mkII:n tapauksessa tilanne on toinen. Runko on ensinnäkin painava, ainakin muihin peilittömiin verrattuna, ja lähes 150 grammaa A7:aa painavampi. Se myös vaikuttaa jykevältä kädessä. Metallia on käytetty.

Kameran rungon osalta paino on tiettyyn pisteeseen asti hyvä asia, varsinkin isompia ja painavampia objektiiveja käytettäessä. Se auttaa tasapainottamaan kokonaisuutta ja tekee käytöstä miellyttävämpää. Tältä osin A7 mkII on vakuuttava kamera, etenkin selvästi muovisempaan A7:aan verrattuna. A7 mkII antaa vaikutelman ammattimaisesta ja jämäkästä ja työvälineestä, eikä niinkään harrastajan kamerasta. Nythän monia peilittömiä kameroita riivaa se, että painoa yritetään laskea ja runkoa pienentää, mutta sama laihdutuskuuri ei päädy objektiiveihin asti. Tuloksena on epätasapainoinen kokonaisuus, mikä huonontaa käyttömukavuutta. Itse ainakin suosisin mieluummin isompia kameroita ja pienempiä sekä kevyempiä objektiiveja.

Kaltaiselleni harrastajakuvaajalle A7 mkII:n ja Loxian yhteispaino alkaa kuitenkin mennä turhan lähelle peilijärkkäreitä, joista luovuin reilu kolme vuotta sitten. Muutaman päivän käytön jälkeen painoon tottui, mutta etenkin aluksi siihen kiinnitti jatkuvasti huomiota. Ja kun valokuvaus on lähinnä harrastus, siitä nauttii enemmän jos kameran koko ja paino eivät haittaa niiden pitämistä mukana päivittäin.

Ergonomiaan ja laatuun liittyvien erojen lisäksi A7II:n merkittävin uudistus ensimmäiseen A7:aan nähden on kameran rungossa oleva kuvanvakaaja, joka Ming Theinin mukaan antaa luotettavasti 2-2.5 stopin verran etua käsivaralla kuvatessa. Tämä on todella merkittävä saavutus 35mm kennolla varustettujen kameroiden luokassa. Varsinkin kun ottaa huomioon kuinka paljon A7-sarjan kameroissa käytetään adaptereilla muiden valmistajien objektiiveja. Kuvanvakaaja kameran rungossa käytännössä tarkoittaa vakautuksen toimimista missä tahansa koskaan historian aikana tehdyssä objektiivissa, jolle vain on olemassa adapteri.

A7 ja A7 mkII käyttävät samaa kennoa ja prosessoria, joten kuvanlaadullisia eroja ei kameroiden välillä pitäisi olla. Raakakuvien osalta vaikuttaisi siltä, että säätövaraa on enemmän ala- kuin yläpäässä, joten ylivalottamista en tällä kameralla suosittele.

Sony A7 mkII muokkaamaton raakakuva :: 1/250 :: f11 :: ISO 400

Sony A7 mkII Lightroomilla käsitelty kuva :: 1/250 :: f11 :: ISO 400

Sony A7 mkII muokkaamaton raakakuva :: 1/1250 :: f11 :: ISO 400

Sony A7 mkII Lightroomilla käsitelty kuva :: 1/1250 :: f11 :: ISO 400

Kuvanlaadun lisäksi suurin osa muistakin A7-testissä kirjoittamistani asioista pätee myös A7II:n kanssa. Kaksi merkittävää parannusta, jotka vaikuttavat paperilla pieniltä, mutta ainakin omalta osaltani johtivat huomattavasti parempaan käyttäjäkokemukseen, ovat A7II:n huomattavasti hiljaisempi suljinääni ja jämäkämpi d-padin ympärillä oleva rulla.

Kirjoitin A7-testin yhteydessä d-padin rullasta näin: "vakiona sillä säädetään ISO-herkkyyttä, mikä kuulostaa loistavalta – kaikki tärkeimmät kontrollit suoraan sormien ulottuvilla – mutta valitettavasti rulla on varsin herkkä ja liikkuu aivan liian helposti vahingossa. Asetin lopulta ISO-herkkyyden valinnan kameran päällä olevaan C1 nappiin ja laitoin rullan pyörimään tyhjää.” Tämä on onneksi korjattu! MkII:n rulla on jämäkkä ja kahden viikon testijakson aikana en huomannut kertaakaan, että se olisi vahingossa muuttanut ISO-herkkyyttä.

Saatan muistaa väärin, mutta koska en A7-arvion yhteydessä tästä maininnut, niin oletan A7 mkII:n suljinnapin olevan myös herkempi kuin A7:ssa. Aluksi se tuntui jopa liian herkältä ja huomasin ottavani kuvia vahingossa. Tältä osin A7 mkII:n suljinnappi muistuttaa Olympus OM-D E-M1:ssä olevaa. Herkkyyteen kuitenkin tottui nopeasti, enkä huomannut parin päivän käytön jälkeen, että se olisi enää vaivannut.

Yhteenveto

Koska A7 mkII on nimensä mukaan A7-kameran paranneltu versio, on sitä järkevä verrata alkuperäiseen A7:aan. Tässä lista A7-testissä mainitsemistani asioista ja niistä, mitkä ovat A7 mkII:n osalta muuttuneet tai uutta (merkattu kursiivilla). Muuten A7 mkII:een pätevät samat asiat kuin vanhempaan malliin.

Pidin:

EVF on loistava.
Kameran kustomoitavuus.
Kääntyvä näyttö.
Wifi.
Automaattinen valkotasapaino vaikuttaisi toimivan erittäin hyvin. Lightroomissa kuvia käsiteltäessä ei valkotasapainoa tarvinnut ulkona luonnonvalossa otettujen kuvien osalta säätää lainkaan.
Focus peaking toimii loistavasti. -> Focus peaking toimii hyvin, ei loistavasti. Etenkin suurella aukolla kuvatessa se ei ole tarpeeksi luotettava kriittisen tarkennuksen aikaansaamiseksi.
Kameraa oli helppo käyttää myös sormikkaat kädessä.
Kamera tuntuu jämäkältä ja laadukkaalta kädessä.
Kuvanvakaaja suoraan kamerassa on erittäin kätevä. Etenkin käytettäessä muiden valmistajien (vanhoja) objektiiveja adapterilla.
Akunkesto oli selvästi parempi kuin mihin olen esim. Fujilla tai Olympuksella kuvatessa tottunut.

Petyin:

RAW-tiedostot eivät sisällä todellista kameran tallentamaa raakadataa.
28-70mm objektiivin kuvanlaatu.
Kuvanlaatu suuremmilla ISO-herkkyyksillä.
Kirkkaassa valossa sähköisestä etsimestä oli välillä vaikea saada selvää (en käytä silmälaseja) ja käsivaralla tarkennettaessa tämä ongelma korostuu entisestään.

Parantaisin:

Suljinääni voisi olla hiljaisempi. -> A7II:n suljinääni on selvästi hiljaisempi kuin ensimmäisissä A7-sarjan kameroissa.
Takana olevan rullan pitäisi olla jämäkämpi. -> Tämä puute on korjattu, eikä A7II:n rullasta ole mitään moitittavaa.
Sonyn FE-järjestelmä on edelleen varsin puutteellinen objektiivien osalta, minkä lisäksi Sonyn 2014 vuodelle lupaamat objektiivit (esim. 90mm f2.8 macro, 35mm f1.4, 24mm f2, 28mm f2…) loistavat yhä poissaolollaan. Huom: Sonyn objektiivivalikoima laahustaa edelleen perässä. Onneksi Zeiss on sentään julkaissut nämä kaksi Loxiaa, sekä automaattitarkenteiset 25mm f2 ja 85mm f1.8 objektiivit.
Kameran firmwaren päivittämisen ei pitäisi missään nimessä olla riippuvaista tietokoneen käyttöjärjestelmästä. Huom: en testannut tätä uudestaan, mutta alkuperäisen A7:n firmwaren päivittäminen vaati Sonyn ohjelmiston asentamista, eikä se joulukuussa ainakaan tukenut OS X:n uusinta versiota.

Sony A7 mkII :: 1/1600 :: f2.8 :: ISO 1600

100 % suurennos yllä olevasta kuvasta (RAW-kuva Lightroomista ilman kohinanpoistoa). ISO 1600 herkkyydellä ei kohinaa vielä pahemmin näy. — 100 % suurennos yllä olevasta kuvasta (RAW-kuva Lightroomista ilman kohinanpoistoa). ISO 1600 herkkyydellä ei kohinaa vielä pahemmin näy.

Sony A7 mkII :: 1/40 :: f2.2 :: ISO 6400

100 % suurennos yllä olevasta kuvasta (RAW-kuva Lightroomista ilman kohinanpoistoa). ISO 6400 tuottaa vielä käyttökelpoista jälkeä, mutta ei mielestäni ole aivan samaa luokkaa pienempikennoisten Fujin X-sarjan kameroiden kanssa.

Sony tähtää selvästi korkealle A7-sarjan kameroillaan. Alkuperäinen A7 jätti kenties toivomisen varaa etenkin kameran jämäkkyyden osalta, mutta A7 mkII on paikannut sen puutteen. Käytettävyys on parantunut ja kuvanvakaaja 35mm kennoisessa kamerassa on jotain mitä yhdelläkään muulla valmistajalla ei ole. Sittemmin Sony on vieläpä julkaissut 42 megapikselisen A7R mkII:n, jossa myös on kuvanvakaaja.

Olettaisin, että Sony yrittää viedä markkinaosuutta Nikonilta ja Canonilta etenkin ammattikuvaajien ja tosiharrastajien osalta, minkä vuoksi onkin erikoista, että jokainen A7-sarjan kamera kärsii yhä RAW-kuvien pakkauksesta. Eli kaikki kennon tallentama tieto ei päädy raakakuviin asti. Tämä saattaa johtaa esimerkiksi posterisaatioon ja muihin ongelmiin etenkin varjoissa ja kirkkaissa kohdissa, jos kuvia käsitellään vähänkään raskaammalla kädellä.

On hyvä, että kamerassa on paljon kustomoitavuutta ja asetukset saa haluamansa kaltaisiksi, mutta vielä tärkeämpää on se, että kun tämä on kerran tehty voi valikkorumban unohtaa ja kamera toimii minimalistisen yksinkertaisesti. A7II:n tapauksessa Loxialla kuvatessa en käyttänyt edes peukalon ja etusormen säätörullia, koska kuvasin koko ajan aukon esivalinta päällä ja säädin valotusta tarvittaessa valotuksen korjauksen avulla. Kaikesta teknologiasta ja ominaisuuksista huolimatta kuvaaminen oli helppoa ja huoletonta. En kokenut missään vaiheessa, että kamera olisi tullut kuvien ottamisen tielle.

Mikäli 35mm kennolla varustettu peilitön kamera kiinnostaa ja ymmärtää, että peilittömyydestä huolimatta se tulee tarkoittamaan suhteellisen kookasta järjestelmään kun objektiivit otetaan myös mukaan, on A7 mkII erinomainen vaihtoehto. Veikkaisin myös, että suurin osa kuvaajista ei tarvitse A7R mkII:n suurempaa resoluutiota. Kysymykseksi jääkin lähinnä se, että ovatko A7 mkII:n parannukset tarpeeksi merkittäviä, jotta tätä kirjoittaessa 900 euroa kalliimpi hinta alkuperäiseen A7:aan nähden on oikeutettu?

Itse ainakin arvostan helppoutta ja huolettomuutta (ja street-kuvauksessa hiljaisempaa suljinääntä) sen verran paljon, että jos ostaisin A7:n niin olisi vaikea olla ajattelematta, mistä kaikesta on halvemman hinnan vuoksi joutunut antamaan periksi. Käytettävyyteen liittyvät asiat voivat tuntua paperilla pieniltä, mutta merkitsevät erittäin paljon kun ollaan kuvaamassa.

Sony A7 mkII :: 1/1250 :: f2.8 :: ISO 400

Yllä olevaa kuvaa katsoessa täytyy myös sanoa, että 35mm-kennoisen kameran tapa piirtää siirtymä epäterävyysalueelta terävyysalueelle on aikas hieno. Bokeh ja ylipäänsä kapea syvyysterävyys on jotain, mitä tarvittaessa saa kyllä aikaan pienempikennoisillakin kameroilla, mutta tällainen hienovaraisempi 3d-vaikutelma onkin jo aavistuksen hankalampaa etenkin laajakulmaobjektiiveilla.

Lisää A7 mkII:lla ja Loxialla otettuja kuvia tämän artikkelin jatkossa, jossa keskityn enemmän kokemuksiini käsitarkennuksella kuvaamisesta. Sitä odotellessa kannattaa tsekata Toni Ahvenaisen kattavat artikkelit 50mm Loxialla kuvaamisesta!

27/05/2015 27/05/2015

Unohtumaton kuvauskokemus: testissä Fujifilm X100T

Näin alkuun lienee syytä varoittaa lukijaa, että tämä artikkeli perustuu täysin omiin henkilökohtaisiin mielipiteisiini. En edes yritä kirjoittaa objektiivista arvostelua, vaan keskityn ennemminkin jakamaan kokemuksia ja ajatuksia, joita kameran käyttö minussa herätti. Tarkempaa vertailua etsivälle suosittelen Dpreview -sivustoa.

Fujifilm X100T -kameraa voisi luonnehtia ensimmäiseksi X100-malliston aikuiseksi. Alkuperäinen X100 on kamera, joka yhdisti aidosti uutta teknologiaa ja nosti samalla hattua vanhalle. Kameraa piinasivat aluksi lukuisat käytettävyyteen liittyvät ongelmat, joita Fuji korjaili firmware-päivityksillä.

Jos X100:lla testattiin onko markkinoilla kysyntää tämän tyyppiselle premium-luokan kiinteäpolttoväliselle kameralle, niin seuraavaksi tullutta X100S:ää voidaan pitää aitona yrityksenä ottaa tämä markkina tosissaan. Se korjasi lähes kaikki alkuperäisen kameran ongelmat ja paransi monia muita asioita, tehden samalla X100-mallistosta huomattavasti helpommin lähestyttävän suuremmalle yleisölle.

Harppaus X100S:n ja X100T:n välillä on puolestaan huomattavasti hillitympi. Hyväksi todettua kaavaa on hiottu entisestään, mutta monelle X100S:n omistajalle wifi, paranneltu optinen etsin, "digitaalinen mittaetsin" ja muutama käytettävyyteen liittyvä asia eivät ole olleet tarpeeksi suuria syitä päivittää kalustoa.

Mitä minuun tulee, niin olin todella lähellä ostaa X100S:n vuosi sitten ja uudestaan syksyllä Rajalan myydessä kameraa erittäin hyvään tarjoushintaan. X100T oli kuitenkin jo tähän mennessä julkaistu ja siinä oli pari muutosta (tärkeimpinä mekaaninen aukon säätö 1/3 välein ja kätevämpi tarkennuspisteen valinta), joiden takia päätin odottaa.

Pidän street-kuvauksesta ja X100T on kuin tehty siihen tarkoitukseen. Olen katsellut kameraa pitkään "sillä silmällä" ja nyt kun Fuji lähetti sellaisen testattavaksi, oli pian selvää, että tästä on turha edes yrittää kirjoittaa mitään neutraalia vakavasti harkittua arviota. X100T antaa paria pikkuvikaa lukuunottamatta paremman kuvauskokemuksen kuin mikään aikaisemmin käyttämäni kamera.

Kuvanlaatu

Omistan Fuji X -kameroista 2012 syksyllä julkaistun X-E1:n, jossa on ensimmäisen sukupolven 16 megapikselin X-Trans-kenno. X100T:n kenno on tämän päivitetty versio, joskin megapikseleiden määrä on pysynyt samana ja muutenkin kuvanlaadullisia eroja on todella vaikea näiden kahden kameran välillä löytää. Merkittävin kennoon liittyvä ero löytyy automaattitarkennuksesta: siinä missä X-E1:n tarkennus perustuu pelkästään kontrastinmittaukseen, X100T:n kennossa on myös vaihetarkennuspikseleitä. Tämä nopeuttaa tarkentamista ja parantaa etenkin tarkennuksen pysymistä liikkuvassa kohteessa.

Menemättä yksityiskohtiin, Fujin kehittämä X-Trans-kenno tuottaa teoriassa terävämpiä kuvia verrattuna samankokoisiin Bayer-kennoihin, joita lähes kaikissa muissa tämän päivän digikameroissa käytetään. Onko tällä käytännön merkitystä vai ei, riippuu sitten enemmänkin kuvaajasta ja siitä millä tarkkuudella kuvia aikoo julkaista.

Fujifilm X100T :: 1/400 :: f5.6 :: ISO 200

Fujifilm X100T :: 1/1100 :: f5.6 :: ISO 400

Toinen ero Bayer-kennoihin verrattuna on kohinan määrä ja laatu ISO-herkkyyttä nostettaessa. Yleisesti ottaen X-Trans-kameroiden kuvissa kohinaa ei näy aivan yhtä aikaisin. Se on myös paremmin hallittua uhraamatta kuvan terävyyttä. Ainakin omasta mielestäni X-Trans-kameralla otetuissa kuvissa näkyvä kohina on myös silmään miellyttävämpää. Se näyttää "luonnollisemmalta" kuin Bayer-kennoisella kameralla otettu kuva.

Kun latasin ensimmäistä kertaa X100T:lla otettuja kuvia koneelle, tuli vastaan pienoinen yllätys. X-E1:n raakakuvat ovat n. 26 megaa, mutta samasta pikselimäärästä huolimatta X100T:n raakakuvat ovat 33-34 megaa. Myös X100T:n parhaimmalla laadulla ja isoimmalla kuvakoolla tallennetut jpeg-kuvat ovat lähes kaksi kertaa X-E1:n jpeg-tiedostoja isompia.

Vastaus X-Trans II -kennon suurempaan tiedostokokoon paljastui nopealla googlaamisella. X-E1:n raakakuvat ovat 12 bittisiä, mutta X100T tallentaa 14 bittisiä raakakuvia. Teoriassa tämä tarkoittaa parempaa dynamiikkaa ja tarkempaa sävyerottelua, mutta käytännössä en huomannut eroja näiden kahden kameran raakakuvia vertaillessa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö eroja esiintyisi ja tietyissä tilanteissa ne ovat varmasti myös helpommin nähtävissä. Tässä löytämäni lyhyt mutta ytimekäs artikkeli aiheesta.

Jpeg-kuvaajalle Fujifilmin kamerat tarjoavat herkkua. Automaattinen valkotasapainon säätö toimii lähes poikkeuksetta luotettavasti. Samaten Fujin filmisimulaatiot tuottavat erittäin miellyttäviä kuvia. Aikaisempiin kameroihin (X-T1:tä lukuunottamatta) verrattuna X100T:ssä on uusi filmisimulaatio Classic Chrome, joka mukailee Kodachrome -filmin sävyjä ja sopii erityisen hyvin juuri street- ja dokumentaarikuvaukseen.

Suurin kuvanlaatuun liittyvä pettymys on kameran objektiivi. Täydellä f2-aukolla kuvatessa terävyys ei ole erityisen hyvä edes kuvan keskustassa. En ole mikään pikselinviilaaja, mutta ero pienempiin aukkoihin on sen verran selkeä, että minäkin sen huomaan. Huomasin pyrkiväni välttämään f2-aukkoa jos vain mahdollista ja kuvaamaan vähintään f2.8-aukolla. Kuitenkin aukkoa on syytä pienentää ainakin f4:ään asti jos kuvan terävyys on tärkeää. Toisaalta taas pehmeämpi piirto ei ole välttämättä huono asia esimerkiksi muotokuvauksessa.

Fujifilm X100T :: 1/450 :: f2.8 :: ISO 400

X100T:n hybridi etsin

Alkuperäinen X100 oli ensimmäinen kamera, joka esitteli Fujin kehittämän “hybrid viewfinder”-teknologian. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että X100-sarjan kameroissa on sekä optinen että elektroninen etsin. Etsimestä toiseen siirrytään nopeasti kameran edessä olevasta vivusta.

Fujin optinen etsin eroaa tavallisesta järjestelmäkamerasta kahdella merkittävällä tavalla: ensinnäkin etsinkuva on suurempi kuin mitä kameran kennolle tallentuu, eli etsimen läpi katsoessa on mahdollista nähdä myös kuvan reunojen ulkopuolelle. Toiseksi, etsinkuva ei muutu tarkennettaessa. Optista etsintä käytettäessä ei siis ole mahdollista nähdä osuiko kameran automaattitarkennus oikeaan kohteeseen.

Aikaisemmista X100-sarjan kameroista poiketen X100T:ssä on kuitenkin lisänä “digitaalinen mittaetsin,” joka käytännössä tarkoittaa sitä, että optista etsintä käytettäessä on mahdollista tuoda etsimen oikeaan alareunaan lisäksi pieni digitaalinen kuva, joka näyttää tarkennuspisteenä olevan kohdan 100% suurennoksella. Käsitarkennusta käytettäessä tämä etsinkuva osaa myös näyttää focus peakingin ja digitaalisen version perinteisissä mittaetsinkameroissa käytetystä tarkennuksesta, jossa tarkennus haetaan etsimessä näkyvää kaksoiskuvaa kohdistamalla (digital split image).

Sinällään tämä pieni digitaalinen etsinkuva on hyvä lisä Fujilta, mutta käytännössä se voi helposti osoittautua häiritseväksi. Kahteen eri kuvaan on hankala keskittyä samaan aikaan, minkä lisäksi digitaalinen mittaetsin peittää osan kuva-alasta. Käsitarkennusta käytettäessä digitaalinen mittaetsin osoittaa kuitenkin nopeasti hyödyllisyytensä: yhdellä etsinkuvalla tarkennetaan ja toisella sommitellaan.

Väittäisin jopa, että tämä optisen ja digitaalisen etsimen yhdistelmä tekee käsitarkentamisesta nopeampaa verrattuna siihen, että käyttäisi pelkkää sähköistä etsintä (EVF). Omat kokemukseni käsitarkentamisesta X100T:n EVF:n avulla tuottivat enemmän huteja kuin osumia focus peakingista huolimatta. En voinut oikein koskaan olla varma siitä, että tarkennus osui oikeaan katsomatta 100 % suurennosta. Tämä kuitenkin tarkoittaa hyppimistä koko kuva-alan ja suurennetun tarkennuspisteen välillä. Digitaalisen mittaetsimen tapauksessa hyppimistä ei tarvitse tehdä, koska ruudussa näkyy samaan aikaan tarkennuspiste zoomattuna sekä kokonaiskuva sommittelua varten.

Tämä ominaisuus osoittautui hyödylliseksi myös ninjamaisessa street-kuvauksessa: käsitarkennus päälle ja tarkennusetäisyys kahteen metriin. Sommittelu on helppoa, koska optisen etsimen kuvan terävyys ei ole riippuvainen kameran tarkennusetäisyydestä. Digitaalinen mittaetsin puolestaan antaa lisää varmuutta etäisyyden arvioimiseen ja edesauttaa kuvan ottamista oikeaan aikaan.

Mitä X100T:n sähköiseen etsimeen muuten tulee, niin se on mielestäni enemmän kuin riittävän hyvä mihin tahansa kuvaustilanteeseen. Tosin tämä tulee henkilöltä, joka kuvaa yhä Olympus OM-D E-M5:llä ja sähköiset etsimet ovat kehittyneet E-M5:n julkaisun jälkeen huomattavan paljon. Parempiakin etsimiä on (Fujin X-T1 tulee ensimmäisenä mieleen), mutta X100T:n etsinkuva on riittävän iso, riittävän tarkka ja päivittyy erittäin sutjakkaasti. Etsinkuvassa näkyvät tiedot myös kääntyvät kameran mukana pystyasennossa kuvattaessa.

Fujifilm X100T :: 1/640 :: f4 :: ISO 200

Käytettävyys

Kuten artikkelin alussa totesin, X100T:tä voisi pitää malliston ensimmäisenä aikuisena. Lastentaudit on saatu karistettua ja kamera toimii niin sutjakkaasti kuin pitääkin. Valikot ja asetukset eivät tahmaa. Ero esimerkiksi Fujin vanhempaan X-E1-kameraan on heti selvä, joskaan ei dramaattinen.

Muuten muutokset ovat hillittyjä. X100-sarjan aiemmista kameroista poiketen X100T:n takana on pelkkä d-pad rullan sijasta – aivan kuten X-E1:ssä, vaikka X100T:n edeltäjä X100S onkin uudempi kamera. Eli jonkinlaista arvontaa Fujilla on vielä tehty sen osalta, millainen kontrolliasettelu missäkin kamerassa on. Nyt kuitenkin Fuji on ilmeisesti ilmoittanut, että X100T:n asettelu tulee olemaan se, mitä he käyttävät jatkossa kaikissa X-sarjan kameroissa. Useammalla kameralla kuvaavalle tämä on helpotus.

Yksi X100T:n parhaista uudistuksista on kustomoitavuus. Vihdoinkin esimerkiksi Q-menuun, eli yleisemmin käytettyjen asetusten pikavalikkoon, saa itse valita haluamansa asetukset. Toinen “vihdoinkin”-tyyppinen uudistus on mahdollisuus asettaa d-padin napit suoraan tarkennuspisteen valintaan. Aiemmissa malleissa, X-E1 mukaanlukien, piti painaa ensin alas päästäkseen valitsemaan tarkennuspistettä.

Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää hyvää. Kaksi huomattavaa ärsyttävyyttä Fujista yhä löytyy. Ensinnäkin peukalon kohdalla oleva rulla on aivan liian helposti liikutettavissa. (Joskin olen lukenut myös X100T-arvioita, jotka ovat toista mieltä. On siis mahdollista, että rullan jämäkkyydessä on kappalekohtaisia eroja.) Ei ihme, että kameraan lisävarusteina saatavista peukalotuista on tullut niin suosittuja, että Fujikin päätti tuoda oman mallinsa markkinoille. Tämä rulla säätää program-kuvaustilalle ominaisesti suljinaikaa ja aukkoa pitäen valotuksen samana, jos molemmat mekaaniset säätimet ovat A-tilassa. Suljinajan ollessa valittu ja aukonsäädön ollessa automaatilla rullalla voi hienosäätää suljinaikaa.

Ikävä kyllä tätä “hienosäätöä” tapahtuu jatkuvasti puolivahingossa. Tekisi mieli teipata koko rulla kiinni, mutta sitä tarvitsee pikavalikossa olevien asetusten muuttamiseen.

Toinen asia mikä välillä nostaa rumaa päätään on kameran käynnistymisaika. En oikein pääse tähän kiinni, koska kotona testaillessa kaikki tuntuu toimivan jouhevasti ja kamera on lähes heti valmis ottamaan kuvan. Kuitenkin useamman kerran ulkona kuvatessa tuntui siltä, että jos laittaa kameran päälle ja pitää heti päästä muuttamaan jotakin asetusta, tulee parin sekunnin ylimääräinen viive ennen kuin esimerkiksi ISO-herkkyyttä pääsee muuttamaan.

Tuntuu siltä, että kameran käyttöjärjestelmä lataisi eri toiminnallisuudet eri järjestyksessä. Kuvaamiselle välttämättömät toiminnot ovat heti käytössä, mutta valikkoihin ja säätöihin pääsemistä joutuu odottamaan pari sekuntia pidempään.

Mainittakoon vielä, että kuten muidenkin Fujin kameroiden kanssa, vara-akkuja on hyvä olla ainakin pari mukana jos aikoo koko päivän kuvata. Lisäksi luulin kerran rikkoneeni kameran kun se ei käynnistynyt täydellä akulla lainkaan. Kävikin ilmi, että akku on mahdollista laittaa kameraan väärinpäin, mitä en kiireessä ollut huomannut. Hups.

Luulin myös aluksi, että kameran salama on rikki koska en saanut laitettua sitä asetuksista päälle lainkaan. Tämä puolestaan johtui siitä, että ninjamaisena street-kuvaajana olin tietenkin heti kameran saatuani laittanut silent moden päälle enkä tiennyt, että se estää salaman käytön. Vahingosta viisaastuneena silent mode pois päältä ja erikseen kaikki kameran äänet nolliin.

X100T:llä kuvaaminen

Nyt mennäänkin sitten todella subjektiivisiin sfääreihin. Odotin rakastuvani X100T:hen ja aluksi niin tapahtuikin, mutta romanssi ei ole ollut täysin mutkaton. Suurin syy tähän on ollut varmaankin se, että EVF:n, optisen etsimen ja digitaalisen mittaetsimen välillä räpeltäminen on vienyt turhaan huomiota itse kuvaamiselta. Nyt kun olen tehnyt itselleni tiettyjä nyrkkisääntöjä, on kuvaaminen alkanut myös sujumaan rennommin:

Street-kuvauksessa optinen etsin ja muutenkin aina olettamuksena optinen etsin päällä
Arkkitehtuuri, maisema ym. liikkumattomia kohteita kuvatessa digitaalinen etsin tarkempaa valotusta ja kompositiota varten
Digitaalinen mittaetsin ainoastaan käsitarkennusta käytettäessä

Yksi merkittävä X100T:llä kuvatessa huomioitava asia on kameran lehtisuljin. Tämä mahdollistaa tavallista nopeammat suljinajat salamalla kuvatessa, minkä lisäksi X100T:n suljinääni on taivaallisen hiljainen. Ero esimerkiksi Fujin X-E1- ja Olympuksen E-M5 -kameroihin on kuin yö ja päivä (tässä ääninäyte X-E1:n, E-M5:n ja Sony A7:n suljinäänistä), eikä niidenkään suljinäänet mitään erityisen meluisia ole. Lehtisulkimen ongelma on kuitenkin se, että vaikka mekaaninen suljin kykenee 1/4000 sekunnin nopeuteen, kuvan epäterävyysalueelle syntyy vähintäänkin erikoisia kuvioita suljinnopeuden ylittäessä 1/1000 sekunnin.

Suljinaika 1/4000 sekunti. Kuva otettu elektronisella sulkimella.

Sama kuva lehtisulkimella otettuna (1/4000 sekunti).

Suljinaika 1/4000 sekunti. Kuva otettu elektronista suljinta käyttäen.

Yksi X100T:n uusi ominaisuus on elektroninen suljin, joka mahdollistaa jopa 1/32 000 sekunnin suljinajat. Asetuksista on valittavissa käyttääkö pelkästään mekaanista vai elektronista suljinta, vai molempia, jolloin kamera vaihtaa automaattisesti elektroniseen sulkimeen 1/1000 sekuntia nopeammilla suljinajoilla.

Elektronista suljinta käyttäessä näkyy kuvassa kuitenkin ns. rolling shutter -häiriö kameran tai kuvattavan kohteen liikkuessa (tämän artikkelin mukaan kenno tallentaa todellisuudessa kuvan 1/15 sekunnissa, vaikka kameran ilmoittama “suljinaika” olisi huomattavasti pienempi). Tämän seurauksena esimerkiksi pystysuora seinä tai valotolppa näyttäisi kaartuvan. Turvallisinta onkin käyttää elektronista suljinta vain jos kuvattava kohde on lähes paikallaan.

Kompensoidakseen tätä lehtisulkimen ongelmaa selvitä nopeista suljinajoista, jokaisessa X100-sarjan kamerassa on sisäänrakennettu kolmen stopin harmaasuodin. Suotimen saa kätevästi päälle Q-menun kautta, minkä lisäksi se on asetettavissa johonkin kustomoitavista funktionapeista (itse laitoin tämän alavasemmalla olevan Wifi-napin tilalle). Tämä on kuitenkin yksi asia lisää, joka vie huomiota pois itse kuvaamisesta – ainakin kunnes harmaasuotimen käyttö alkaa tulla vaistonvaraiseksi.

Wifiä en saanut toimimaan silloin kun olisin keksinyt sille käyttöä (ravintolapäivän kuvia olisi voinut kahvilassa istuskellessa latailla nettiin). Android-applikaatio käskee tarkistamaan kameran asetukset ja kamera puolestaan kertoo, että tämän applikaation kanssa ei voi kommunikoida. Kuulostaa toisiinsa kyllästyneeltä avioparilta, enkä jaksanut asiaa selvitellä sen enempää. Ilmeisesti Fujin mobiiliapplikaatiot wifillä varustetuille kameroille ovat kuitenkin sieltä paremmasta päästä ja mahdollistavat kuvien siirron lisäksi tärkeimpien kuvausasetusten hallinnan sekä kuvien ottamisen.

Pidin:

Optinen etsin, EVF ja digitaalinen mittaetsin mahdollistavat erilaiset tavat kuvata
‘Digital split image’ manuaalitarkennuksessa
Kameran muotoilu, fiilis, käyttäminen ja tuntuma kädessä
Fujin jpeg-värimaailma ja etenkin uusi Classic Chrome -filmisimulaatio
X-Trans (II) sensorin kuvanlaatu ja rakeisuuden luonne korkeammilla ISO-herkkyyksillä
Suljinääni! Ooh! Aah!
Fuji on saanut vihdoinkin käytettävyyden (lähes) kuntoon
X100T:llä on mahdollista tarkentaa todella lähelle kuvattavaa kohdetta, mikä puolestaan lisää luovia mahdollisuuksia ottaa kuvia

Petyin:

Ei kääntyvää näyttöä (tämä lisäisi kameran paksuutta, mutta omasta mielestäni on sen arvoista)
Kamera ei ole säänkestävä
Kameran mukana ei tule vastavalosuojaa (tässä hyvä vinkki vastavalosuojan ja paremman linssinsuojuksen osalta)

Parantaisin:

Takana olevan rullan pitäisi ehdottomasti olla jämäkämpi (kuten esim. vanhemmassa X-E1:ssä on)
Akunkesto, mikä nyt ei sinällään tule yllätyksenä...
Kameran 23mm f2 -objektiivi ei varsinkaan täydellä aukolla kuvatessa ole erityisen terävä
Ääriasennosta toiseen tarkentaminen häviää yhä nopeudessa esim. micro four thirds järjestelmälle (muilta osin X100T:n tarkennusnopeudesta ja -tarkkuudesta ei ole kuitenkaan huomautettavaa, vaan kaikki toimi erittäin hyvin)

Ikävä kyllä vastavalosuoja on ostettava erikseen ja ainakin tätä heijastusta katsoessa sellainen vaikuttaa lähes välttämättömältä.

X100T on ollut käytössäni maaliskuun lopulta asti ja olen kirjoittanut tätä artikkelia hiljalleen. Vaikka takana on jo kaksi kuukautta kameran kanssa, fiilikset sen suhteen ovat ristiriitaiset. Kuten tämän artikkelin alussa mainitsin, kyseessä on todella upea kuvauskokemus, kiitos optisen etsimen ja EVF:n yhdistelmän, erittäin hiljaisen sulkimen ja sellaisten lukuisten yksityiskohtien, kuten miltä aukon säätäminen tai suljinajan muuttaminen tuntuu kädessä.

Vaikka olen kuvannut Fujin X-E1:llä lähes vuoden – mikä itsessään vaati opettelua tavalliseen järjestelmäkameraan tottuneelle – oli X100T:hen siirtyminen paljon odotettua haastavampaa. Kameran uusiin ominaisuuksiin (milloin käyttäisi mitäkin etsintä, harmaasuodin päällä vai pois, mekaaninen vai elektroninen suljin…) tottuminen vei aikaa ja koska olen kuvannut hävyttömän vähän huhtikuussa, en ole vieläkään aivan sinut X100T:n käytön kanssa. Perusasiatkaan, kuten aukon ja suljinajan säätö, eivät vielä suju läheskään samalla nopeudella ilman ajattelua, kuin vaikkapa Olympuksen OM-D E-M5:ttä käytettäessä.

X100T:ta on kuitenkin vaikea olla suosittelematta. Se vain edellyttää, että kameran ostaja tietää tarkkaan mitä haluaa ja mihin on ryhtymässä. En yhtään ihmettele, miksi alkuperäisestä X100:sta tuli menestys. Kaikista totuttelua vaativista yksityiskohdista ja X100T:n kommervenkeista huolimatta tämän tyyppisellä kameralla on todella upeaa kuvata.

En ostaisi X100T:ta ainoaksi kameraksi, mutta etenkin isomman järjestelmän rinnalla se on mahtava väline, joka varmasti kulkee mukana helpommin ja herättää vähemmän huomiota kuvatessa – kuvanlaatua uhraamatta. Myös pienemmän mikrojärkkärin kaveriksi X100T sopii hyvin. Aloin viime vuoden aikana innostua tosissani ajatuksesta pitää kahta kameraa mukana etenkin reissuilla, mikä ei olisi tullut näin harrastajakuvaajana mieleenkään raskaiden peilijärkkäreiden kanssa. Kaksi peilitöntä kameraa kiinteäpolttovälisillä objektiiveilla (esim. juuri X100T 35mm vastaavan polttovälin osalta ja Olympus 90mm polttovälin kera) painaa kuitenkin vähemmän kuin yksi iso CaNikon valovoimaisella standardizoomilla.

Jos optinen etsin ja lehtisuljin eivät ole välttämättömiä, mutta haluaisi Fujin X-sarjan retrohenkeä, yksi harkinnan arvoinen vaihtoehto on X-E2-kamera ja siihen 27mm f2.8 -pannukakkuobjektiivi. Hinta on hivenen alle X100T:n ja näin saa itselleen lähes samankokoisen paketin, jonka objektiivi on vaihdettavissa. Tosin mainittava on myös se, että X100T:lle on saatavilla kaksi erikseen myytävää korkealaatuista objektiivilisäkettä, joista toinen muuttaa polttovälin 28mm:iä ja toinen 50mm:iä vastaavaksi.

09/05/2015 09/05/2015

Kevättä rinnassa

Olin eilen vaimon kanssa Kiasmassa katsomassa Robert Mapplethornen valokuvanäyttelyä. Kiasmaanhan on vapaa pääsy jokaisen kuun ensimmäisenä perjantaina, joten ei ole mitään syytä olla käymättä hakemassa inspiraatiota, vaikka nykytaide itsessään ei niin kiinnostaisikaan. Ja nyt kun aihe tuli puheeksi, niin Helsingin muissakin museoissa on vastaavia säännöllisesti toistuvia päiviä, jolloin museoihin on vapaa pääsy.

Eilen oli ensimmäinen päivä koko tämän vuoden aikana, jolloin tunsin tietynlaista vaivattomuutta mitä valokuvaukseen tulee. Innostuksen puute on ollut läsnä pitkään ja vaikka kamera kulkeekin aina mukana, on kuvaaminen ollut enemmänkin pakottavaa kuin puoleensa vetävää.

Hämmentävää tämä on myös siksi, että eilen mukana oli lainassa olevan Fuji X100T:n sijasta vanha kunnon Olympus OM-D E-M5 ja ensimmäinen siihen ostamani objektiivi, Panasonicin 25mm f1.4. Vaikka X100T on ollut julkaisustaan asti "se" kamera jota olen eniten odottanut ja jonka pitäisi sopia omaan kuvaustyyliini kuin nakutettu, ei sekään ole saanut kuvausintoa heräämään talviunilta.

Toki tämä voi johtua myös tottumuksen puutteesta, sillä X100T:n käyttö ei vielä kuukauden jälkeenkään suju yhtä automaattisesti ja ajattelematta Olympukseen verrattuna. Ehkä nyt vasta alan paremmin ymmärtämään kuinka tärkeää on, että kamera itsessään ei vie huomiota kuvaamiselta, vaan toimii vaivatta käden ja silmän jatkeena.

E-M5:llä kuvaamiseen puolestaan tuntuu aina liittyvän tietynlainen vaivattomuus ja huolettomuus sen ongelmista (helvetin shutter shock) huolimatta.

Toisaalta voihan olla, että eilisellä fiiliksellä ei ollut mitään tekemistä kuvausvälineen kanssa ja mikä tahansa kamera olisi johtanut samoihin tunnelmiin ja lopputuloksiin. Kevät on kuitenkin aina erityistä aikaa. Valokuvaus ilman valoa on talvella haastavaa ja en ole ikinä ollut erityisen innoissani kameran käytöstä paksujen hanskojen läpi. Valo ja lämpö pitkän tauon jälkeen antavat energiaa kaikkeen tekemiseen.

Hyvin osuvasti törmäsin eilen myös artikkeliin Leican objektiivien käytöstä Sonyn peilittömissä full frame kameroissa, jossa tarkan analyysin päätteeksi kuitenkin todettiin, että:

We live in a time where deciding on what to shoot can distract us from what is ultimately important, and that’s shooting. Pick a system that you like and go with it, forget about the rest and be a photographer.

Fujifilm X100T :: 1/1000 :: f2 :: ISO 200

Olympus OM-D E-M5 :: 1/60 :: f5 :: ISO 200

Olympus OM-D E-M5 :: 1/640 :: f5.6 :: ISO 200

Olympus OM-D E-M5 :: 1/50 :: f5.6 :: ISO 400

Olympus OM-D E-M5 :: 1/320 :: f4.5 :: ISO 200

Kaikki kuvat on otettu toukokuun puolella, ensimmäistä ja viimeistä lukuunottamatta eilen.

14/04/2015 14/04/2015

Ylösalainen maailma

Eilen illalla tuli Espoossa kunnon sadekuuro, mutta heti sen jälkeen sää muuttui aurinkoiseksi ja oli peilityyntä. Siispä juuri loistavat olosuhteet kuvata heijastuksia lähellä olevasta purosta ja vesilätäköistä.

Kaikki kuvat on otettu Olympus OM-D E-M5:llä ja Olympuksen 45mm f1.8 objektiivilla.

02/04/2015 02/04/2015

RNI Presetit testissä, osa 2: Black & White Films 3.0 ja Kioto, Japani

RNI:n filmisimulaatio-presettien toisessa osassa tarkastellaan mustavalkofilmien valikoimaa. Tarkempaa introa preseteistä ja miksi päädyin ne ostamaan on ensimmäisessä artikkelissa Negative Films 3.0 presettien testin lisäksi. Kuten Negative Films presettien kanssa, myös mustavalkofilmeistä on tarjolla useampi eri variaatio, jotka vaihtelevat mm. rakeisuuden, haalistuneisuuden ja kontrastin osalta.

Tässä tarkoituksena on lähinnä siis näyttää millaista jälkeä presetit tekevät ilman mitään sen erikoisempia säätöjä, lukuunottamatta Lightroomin automaattisia objektiiviprofiileita virheiden korjaamiseksi. Kuten ensimmäisessäkin osassa, jätin kaikki presettien tuomat asetukset sellaisikseen. Tässä tapauksessa en hienosäätänyt edes valotusta tai valkotasapainoa.

Joissakin kuvissa olen jälleen käyttänyt Essentials -paketin presettejä lähinnä vinjetoinnin lisäämiseksi. Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että vinjetointi, musta tai valkoinen reunus, sekä joissakin tapauksissa Smart Contrast ovat ne hyödyllisimmät lisäykset. Osa preseteistä ei tosin aina käyttäydy kuten odottaisi. Esimerkiksi Smart Contrast +1, jonka siis pitäisi lisätä kontrastia, saattaa itse asiassa vähentää sitä, jos käytetty filmipresetti on jo itsessään kontrastisempi. Sama ilmiö pätee myös haalistumista ja rakeisuutta sääteleviin Essentials -presetteihin.

Nämä kuvat on otettu Kiotossa, Japanissa, tammikuussa 2011. Kuvausvälineenä toimi Nikon D90 ja objektiiveista 85mm Nikon, sekä Sigman 10-20mm ja 17-70mm zoomit.

Ilford Delta 400 - Faded + :: Vignette +4

Agfa Scala 200 - HC + Faded :: Vignette +3

Ilford Delta 800 :: Vignette +2 :: Slide Frame Black

Ilford Pan F Plus - Faded :: Slide Frame Black

Ilford Delta 400 :: Vignette +1 :: Slide Frame Black

Ilford Pan F Plus - Faded :: Vignette +4

25/03/2015 25/03/2015

RNI Presetit testissä, osa 1: Negative Films 3.0 ja Streat Helsinki

Olen katsellut jo pidemmän aikaa Lightroom presettejä, joilla digikuviin saisi filmimäisempää fiilistä. Erityisesti VSCO:n tuotteet ovat olleet harkinnassa, mutta heidän yksi presettipaketti maksaa 119 dollaria, mikä on aika suolainen hinta – varsinkin kun presettejä ei ole mitenkään mahdollista testata etukäteen.

Sitten tietoisuuteen tuli Really Nice Images, joka julkaisi hiljattain uudet versiot omista filmisimulaatioistaan. Koska yhden presettipaketin hinta oli vain 49 dollaria (+ alv), ostin Negative Films 3.0:n. Parin päivän jälkeen olin niin vakuuttunut, että ostin All Films 3.0 kokoelman, joka sisältää Negative Filmsin lisäksi erilliset Slide Films, Instant Films, Vintage Films ja Black & White Films presettipaketit. Periaatteessa Instant Films ja Vintage Films ei juurikaan kiinnosta, mutta kun kokoelman hinta on 122 dollaria, tulee halvemmaksi ostaa se kolmen erillisen presettipaketin sijaan.

Päätöstä helpotti myös se, että RNI lupasi hyvittää Negative Films paketin hinnan kokoelman oston yhteydessä.

Tarkoituksenani on kirjoittaa erillinen artikkeli jokaisesta presettipaketista, aloittaen Negative Films 3.0:sta. Lyhyenä yhteenvetona voin kuitenkin sanoa, että Negative Films (ja miksei myös Black & White) on varsin neutraali kokonaisuus ja toimii mielestäni hyvin juuri katukuvaukseen. Slide Films paketin presetit tuottavat yleisesti ottaen värikylläisempiä kuvia. Instant ja Vintage Films paketit puolestaan sisältävät vähän villimpiä presettejä.

Kaikki paketit sisältävät Lightroom presettien lisäksi versiot Adobe Camera Raw:lle.

Suurin motivaattori presettien ostoon oli saada helppo ja nopea tapa vaikuttaa kuvan sävyihin. Säädän yleensä esimerkiksi presetin tuoman rakeisuuden nollille, ellei ole erityistä syytä miksi se sopisi kuvaan. Alla olevissa kuvissa olen jättänyt tämän tosin tekemättä, jotta näette millaista jälkeä eri filmisimulaatiot tekevät ilman muita manipulointeja. Olen ainoastaan hienosäätänyt valkotasapainoa ja joissakin Fujifilm X-E1:llä otetuissa kuvissa Lightroomin highlights -slideria, koska X-E1:n raakakuvat kestävät todella hyvin ylivalottamista.

Varsinaisten filmisimulaatioiden ja niiden eri variaatioiden lisäksi jokainen RNI:n paketti sisältää joukon "Essentials" presettejä, joilla voi vaikuttaa vielä erikseen esimerkiksi kontrastiin, lisätä vinjetointia tai vaikkapa reunukset kuville. Kuvateksteistä näkyy mitä filmisimulaatiota on käytetty, sekä mahdolliset ylimääräiset säädöt.

Kaikki kuvat on otettu lauantaina 21.3.2015 Streat Helsinki -katuruokafestareilla.

Fujifilm X-E1 :: Fuji Superia 200 :: Smart Contrast -1 :: Slide Frame Black

Fujifilm X-E1 :: Kodak Portra 160 :: Vignette +2

Fujifilm X-E1 :: Agfa Optima 100 :: Smart Contrast +1

Fujifilm X-E1 :: Agfa Vista 100 - Warm :: Vignette +3

Fujifilm X-E1 :: Fuji Pro 400H :: Slide Frame Black

Fujifilm X-E1 :: Rollei Digibase - Alt :: Vignette +1

Fujifilm X-E1 :: Agfa Optima 100 :: Smart Contrast -1 :: Vignette +2

Olympus OM-D E-M5 :: Kodak Gold 200 :: Slide Frame Black :: Vignette +1

Olympus OM-D E-M5 :: Kodak Ektar 100 - Alt :: Vignette +1

Olympus OM-D E-M5 :: Fuji Pro 160NS - Warm :: Slide Frame Black :: Vignette +2

Olympus OM-D E-M5 :: Kodak Ektar 100 - RedShadow :: Slide Frame Black :: Smart Contrast -2

09/03/2015 09/03/2015

Sisun päivän kuvia Korjaamolta

2015 on Sisun juhlavuosi, joka potkaistiin käyntiin Helsingissä Kulttuuritehdas Korjaamolla lauantaina 28.2. Illan aikana kuultiin Emilia Lahden ja Pekka Hyysalon keynotet, paneelikeskustelua siitä mitä Sisu merkitsee 2000-luvulla, sekä muita esityksiä ja ohjelmanumeroita mm. Jonna Tervomaalta, Pave Maijaselta ja Sirkus Magentalta.

Flunssasta ja väsymyksestä huolimatta olin erittäin iloinen siitä, että sain olla mukana tässä upeassa tapahtumassa. Etenkin Pekka Hyysalon esitys jätti todella syvän vaikutuksen. Kun kuulee siitä miten joku on joutunut opettelemaan kaiken uudestaan kävelemisestä alkaen – ja tekee sen aivan uskomattomalla positiivisuudella – ei itselle jää mitään tekosyitä olla panematta parastaan, kun elämä heittää havuja ladulle.

Tässä joitakin kuvia illasta. Kuvat on otettu Fujifilm X-E1:llä ja Olympus OM-D E-M5:llä.

Marco Bjurström toimi tilaisuuden juontajana.

Keskustelussa vasemmalta: Lauri Järvilehto, Emilia Lahti, Aleksej Fedotov, Peter Vesterbacka ja Tuija Talvitie.

Meeri Koutaniemi kertoi Sisun Kasvot -kuvista.

Pekka Hyysalo, vapaalaskija joka loukkaantui pahasti lasketteluleffan kuvauksissa Ylläksellä huhtikuussa 2010.

Sisu on vuoden juhlarahan aiheena ja Pekka palkittiin tapahtumassa juhlarahalla #1.

28/02/2015 28/02/2015

Kuvia Noryangjinin kalatorilta Soulista

Yleensä kun puhutaan katukuvauksesta ja siihen otollisista kaupungeista, niin ensimmäisten mainittujen joukossa on lähes aina New York, Lontoo, Istanbul, Pariisi ja Tokio. Omalla kohdallani kuitenkin Soul on se kaupunki joka vei sydämen. Olen tehnyt sinne tähän mennessä neljä matkaa, joista pisin oli yli puoli vuotta kestänyt vaihto-opiskelu syksyllä 2010.

Soul on iso, eloisa ja ystävällinen. Ruoka on taivaallista ja hintataso sopiva. Jos suurkaupungin meno ei miellytä, niin Soulista pääsee myös nopeasti pois. Suuri osa Korean niemimaasta on vuoristoa, joten maisemakuvaajan ei tarvitse nähdä suurta vaivaa päästäkseen luonnon helmaan.

Edellisen kerran matkustin Souliin marraskuussa 2014 ja haluaisin nyt jo sinne uudestaan. Koska seuraavaa reissua ei kuitenkaan ole näköpiirissä, niin ajattelin tyydyttää vaelluskaipuuta tekemällä useamman kuvaesseen Koreasta. Suunnitteilla on ainakin pari-kolme aihetta tämän lisäksi, mutta jostain pitää aloittaa. Olkoon se Noryangjinin kalatori Soulissa.

Noryangjin on yksi Korean suurimmista kalatoreista.

Tori on avoinna vuoden jokaisena päivänä lähes 24 tuntia vuorokaudessa.

Päivän ostokset voi syödä tuoreeltaan torin ravintoloissa.

Kaikki kuvat on otettu Olympus OM-D E-M5 kameralla. Objektiiveina 25mm f1.4 Panasonic Leica, Olympus 45mm f1.8 ja Olympus 12-50mm kittizoomi.

17/01/2015 17/01/2015

Testissä: Sony A7 ja 28-70mm f3.5-5.6 objektiivi

Sony A7 julkaistiin jo reilu vuosi sitten ja sai syksyllä seuraajan A7 II mallista, mutta on siitä huolimatta hyvinkin ajankohtainen kamera. A7 II paransi kameran käytettävyyttä ja lisäsi kuvanvakaajan suoraan runkoon, mutta kuvanlaadun puolesta kameroissa ei pitäisi olla juurikaan eroja, sillä molemmat käyttävät samaa kennoa ja samaa prosessoria. Sen sijaan suurin ero on hinnassa: A7 II runko maksaa tätä kirjoittaessa 1 900 €, kun taas A7 rungon saa 1 200 eurolla. Tämä on 300 € vähemmän kuin Nikonin ja Canonin halvimmat 35mm kennolla varustetut kamerat. A7:n hinta tarkoittaa myös sitä, että se on varteenotettava vaihtoehto esim. Fujifilmin X-T1:lle ja Olympuksen OM-D E-M1:lle, joissa molemmissa on pienemmät APS-C ja m4/3 kokoluokan kennot.

Joten kun tilaisuus saada A7 ja 28-70mm kittiobjektiivi pariksi viikoksi lainaan tarjoutui, niin pitihän siihen tarttua. Varsinkin kun aina välillä on tullut leikiteltyä ajatuksella käyttää A7 kameraa vanhempien Nikonin AF objektiivien kanssa. 1 200 € + adapteri ja objektiivit on kuitenkin aika suolainen hinta kokeilulle, jonka lopputuloksesta ei ole hirveän tarkkaa tietoa, joten asia on jäänyt ajatusleikin tasolle. Vaikka peilittömät kamerat mahdollistavat useiden eri valmistajien objektiivien käytön adaptereiden avulla, käyttäytyvät eri objektiivit eri tavoin kamerasta riippuen: tulokset voivat olla loistavia, mutta myös kärsiä merkittävistä ongelmista kuten moni Leican M sarjan objektiiveja Sony A7r kameran kanssa kokeillut on joutunut huomaamaan.

Vaikka en päässytkään testaamaan A7:aa muilla kuin mukana tulleella kittiobjektiivilla, antoi pari viikkoa kuitenkin aika hyvän käsityksen kameran käytettävyyteen liittyvistä heikkouksista ja vahvuuksista, sekä kameran soveltuvuudesta omaan kuvaustyyliini.

Kuvaaminen

Tarkennusnopeus kirkkaassa valossa osoittautui erinomaiseksi ja tuntumaltaan vähintäänkin yhtä nopeaksi Olympuksen OM-D E-M5:n kanssa. Käytännössä päiväsaikaan kuvatessa voi suljinnapin painaa pohjaan ja kamera tarkentaa sekä ottaa kuvan lähes välittömästi. Kuitenkin jo sisävalaistuksessa 1,5 metrin päähän tarkentaessa tarkennusnopeus hidastui huomattavasti ja kamera alkoi metsästämään lukitusta, vaikka A7:n kennossa on vaihetarkennuspikseleitä nopeampaa tarkennusta varten. Vertailun vuoksi pelkkään kontrastinmittaukseen perustuva E-M5:n automaattitarkennus toimi Sonya nopeammin. Ulkona auringonlaskun jälkeen katuvalaistuksessa A7 kuitenkin tarkensi etenkin muutaman metrin päässä ja kauempana oleviin kohteisiin ongelmitta.

Mitä automaattitarkennukseen muuten tulee, niin tarkkuudessa on toivomisen varaa etenkin hämärämmissä olosuhteissa: joskus se toimi ongelmitta, mutta toiste ei voinut kuin ihmetellä, että miksi kamera näytti tarkennuksen onnistuneen.

Se minkä Sony menettää automaattitarkennuksessa se kuitenkin voittaa moninkertaisesti takaisin manuaalitarkennuksen helppoudessa. Focus peaking toimii loistavasti. Vaikka itse en ole juurikaan tottunut manuaalitarkennusta käyttämään, tekee Sony siitä niin helppoa, että ei ole mitään syytä olla vaihtamatta manuaalille olosuhteissa, joissa automaattitarkennus takkuaa. Tämän vuoksi ei myöskään yllätä, että A7 sarjan kameroista on tullut todella suosittuja muiden valmistajien käsitarkenteisten objektiivien kanssa.

Auto-ISO toimii hyvin ja antaa mahdollisuuden valita sekä pienimmän että suurimman sallitun herkkyyden. Pienin sallittu suljinnopeus vaikuttaisi kuitenkin olevan sidottu 1/60 sekuntiin, mikä ei sinällään ole erityisen järkevää jos on kuvaamassa esimerkiksi paikallaa olevaa kohdetta laajakulmalla. Polttovälin noustessa kamera vaikuttaisi nostavan pienintä sallittua suljinnopeutta.

Sony A7:n EVF eli sähköinen etsin on todella hyvä. Kooltaan se ei aivan vedä vertoja tämän hetken parhaimmistolle, mutta terävyys ja päivitysnopeus ovat sitä luokkaa, että äkkiseltään katsottuna voisi helposti luulla käyttävänsä optista etsintä.

Ensimmäinen kunnon testi A7:lle tuli 22. joulukuuta kun kuvasin Helsingin keskustassa kovassa lumisateessa. Nämä olosuhteet olisivat olleet mille tahansa kameralle hankalat, mutta Sony selvisi mallikkaasti. Joskin lunta meni etsimeen, minkä jälkeen kamera ei enää automaattisesti tunnistanut onko silmä etsimellä vai ei. Eli vaihto takana olevan näytön ja etsimen välillä kannattaa hoitaa käsipelillä hankalammissa olosuhteissa.

Kameran ergonomia ja mukana tulleen 28-70mm f3.5-5.6 objektiivin keveys tekivät myös yhdellä kädellä kuvaamisesta helppoa, mitä ei ihan heti uskoisi ottaen huomioon objektiivin koon.

Yksi asia mikä etenkin meitä street-kuvausta harrastavia kiinnostaa on kameran suljinääni. Yleisesti ottaen peilittömät kamerat ovat peilillisiä hiljaisempia. Sony A7:aa ei voi kuitenkaan kovin huomaamattomaksi luonnehtia, vaikka samaan aikaan julkaistussa A7r mallissa on vieläkin kovaäänisempi suljin.

Valikot ja käytettävyys

A7:ssa on kiitettävän laajat kustomointimahdollisuudet: kolme erillistä funktionappia ja niiden lisäksi kameran takana olevan rullan ympärillä olevat napit (ylintä lukuunottamatta) ovat kustomoitavissa. Myös rullaan sidottua toiminnallisuutta voi muuttaa. Vakiona sillä säädetään ISO-herkkyyttä, mikä kuulostaa loistavalta – kaikki tärkeimmät kontrollit suoraan sormien ulottuvilla – mutta valitettavasti rulla on varsin herkkä ja liikkuu aivan liian helposti vahingossa. Asetin lopulta ISO-herkkyyden valinnan kameran päällä olevaan C1 nappiin ja laitoin rullan pyörimään tyhjää.

Sony saa lisäpisteitä takana olevasta Fn napista, joka avaa monesta kamerasta tutun pikavalikon ja tarjoaa nopean pääsyn useasti käytettyihin toiminnallisuuksiin. Hienona lisänä valikon sisältö on myös kustomoitavissa.

Kaiken kaikkiaan tämä on kamera, joka antaa käyttäjälleen runsaasti vapautta. Miten sitä haluaa käyttää on itsestä kiinni, sen sijaan että kamera pakottaisi kuvaamaan tietyllä tavalla. Tätä ei kannata aliarvioida etenkään silloin jos on siirtymässä kamerajärjestelmästä toiseen. Vaihdoin itse yli kaksi vuotta sitten Nikonista Olympukseen ja vaihtoa helpotti suuresti se, että sain kameran käyttäytymään pitkälti Nikonin tavoin. Selkäytimeen juurtuneita tottumuksia ei tarvinnut opetella uudestaan.

Ainoa varsinainen miinus tulee tarkennuspisteen valinnasta. Kaikesta kustomoitavuudesta huolimatta takana olevan rullan ympärillä olevia nappeja ei saa sidottua suoraan tarkennuspisteen valintaan. Tämä on mielestäni yksi suurimmista suunnitteluvirheistä, joka vielä jostain syystä vaivaa tiettyjä kameravalmistajia. Fujillakin meni yli kaksi vuotta tuoda näin itsestäänselvä toiminnallisuus omiin kameroihinsa (Paitsi tietenkin X-E1:een jolla itse kuvaan. Murphyn laki.) firmware päivitysten kautta. Esimerkiksi valkotasapainolle tai kuvaustilalle löytyy kyllä usein kontrollit, mutta kameroiden automaattinen valkotasapainon määritys on nykyään niin hyvä, että manuaalista valintaa tarvitsee erittäin harvoin. Myös kuvaustilan vaihto – ainakin omalta osaltani – on niin harvinaista, että ei ole mitään syytä miksi se ei voisi olla pikavalikon takana. Tarkennuspisteen valinta sen sijaan on ominaisuus mitä käytän jatkuvasti.

Vielä turhauttavammaksi tämän tekee se, että tarkennuspistettä siirtäessä on helppo vahingossa pyöräyttää takana olevaa rullaa, jolloin kameran hyppää tarkennuspisteestä tarkennustilan valintaan. Tämä sekoilu puolestaan johtaa menetettyihin kuviin.

Lopuksi yksi asia minkä kanssa ainakin minun oli vaikea päästä sinuiksi on kameran laukaisin. Se tuntui omaan makuuni turhan herkältä, eikä siinä ollut riittävän selkeää eroa puoleen väliin painamisen ja kuvan ottamisen välillä. Muistaakseni Olympus OM-D E-M1:tä kokeillessani jäi sama mielikuva. Tämä on ongelmallista etenkin kun yrittää lukita tarkennuksen tiettyyn kohtaan vaikkapa odottaakseen, että joku henkilö astuu kuvaan, mutta päätyykin vahingossa ottamaan kuvan väärään aikaan. Sinänsä kysymys on varmasti myös siitä mihin on tottunut, enkä usko ettteikö tähänkin tottuisi jos kameraa käyttäisi pidemmän aikaa.

Mitä käytettävyyteen liittyviin asioihin yleisesti tulee, niin suosittelen kokeilemaan kameraa kaupassa ennen ostopäätöstä. Miten kamera istuu käteen? Miltä napit ja rullat tuntuvat käyttää? Ovatko tärkeimmät säädöt intuitiivisesti sormien ulottuvilla?

Kuvanlaatu

Kamerassa oli tullessaan 1.00 firmware. Viimeiset pari vuotta ovat osoittaneet, että valmistajat ovat alkaneet tuoda enenevässä määrin merkittäviäkin uusia ominaisuuksia ja parannuksia firmware-päivitysten muodossa. Sony julkaisi lokakuun lopulla 1.10 version joka parantaa mm. kameran käynnistysnopeutta ja jpeg kuvanlaatua. Firmwaren päivittäminen ei kuitenkaan sujunut ilman ongelmia. Jostain käsittämättömästä syystä Sonyn päivitysohjelmisto ei toimi uudemmissa Mac OS X 10.10 (Yosemite) käyttöjärjestelmissä. Toisin sanoen jos omistat vain Macin, ja olet pitänyt käyttöjärjestelmäsi ajan tasalla, et pysty päivittämään kameran firmwarea.

Ensimmäisiä kameralla otettuja kuvia tietokoneelle siirtäessä huomasin, että vaikka Sonyssa on suurempi kenno ja resoluutiotakin 24 megapikseliä, on sen RAW-tiedostojen koko kuitenkin samaa luokkaa Fujifilm X-E1:n 16 megapikselin APS-C kokoluokan kennon RAW-tiedostojen kanssa. Usein Sonyn tiedostot olivat jopa pienempiä kuin Fujin (n. 25 megatavua verrattuna Fujin 26 megatavuun). Kaiken järjen mukaan mitä suurempi pikselimäärä kennolla ja mitä suurempi kennon koko, sitä enemmän raakadataa ja sitä suuremmat tiedostot. Sonyn kanssa näin ei kuitenkaan ole.

Tähän kummallisuuteen löytyi vastaus Googlesta. Ilmeisesti Sony käyttää RAW-tiedostoissaan pakkausta, joka ei tallenna kaikkea kameran kennosta tulevaa dataa:

As discussed in some detail in the review of the Sony A7R, the Sony A7 and A7R and other Sony cameras all use an 11 + 7-bit lossy compression scheme: 11-bit range with 7-bit delta values from 14-bit pipeline (8 bits per pixel in effect). Compare that to a Nikon 14-bit lossless image file. There is a difference, and I am certain it explains some of the not-so-great pixel quality I’ve seen in field images (in localized areas, not in totality), but it has been hard to pin down.
Lisää aiheesta digglloyd ja RawDigger sivuilla.

Suurin kuvanlaatuun vaikuttava negatiivinen tekijä on kuitenkin kameran mukana tuleva kittiobjektiivi, joka ei ole erityisen terävä. Vaikka objektiivin valovoima on kittizoomille tyypillinen f3.5-5.6, niin edes 35mm kennon kyky käsitellä korkeampia ISO-herkkyyksiä ei auta talvihämärässä kuvatessa. Tilannetta hankaloittaa myös se, että suurimmilla aukoilla kuvatessa objektiivi piirtää huomattavan pehmeää jälkeä, joka ei häviä kuvan reunoilta edes f8 aukkoon mennessä.

Mitä kohinan määrään korkeammilla ISO-herkkyyksillä kuvatessa muuten tulee, niin verrattaessa Sonyn RAW-tiedostoja pienempikennoiseen Fujifilm X-E1:een, onnistuu Fuji säilyttämään selvästi paremmin yksityiskohtia ja terävyyttä aina ISO 3200 herkkyyteen asti. Toisaalta taas en pysty sanomaan johtuuko tämä ero enemmänkin kameroista vai käytettävissä olleista objektiiveista. ISO 6400 herkkyyteen mentäessä Fujin kuvissa esiintyy huomattavasti enemmän rakeisuutta Sonyyn verrattuna, mutta Sony puolestaan puurouttaa yksityiskohtia Fujia pahemmin.

Tarkempaa analyysiä etsivän kannattaa suunnata Dpreview:n sivuilla olevaan työkaluun, jolla on helppo verrata eri kameroita eri ISO-herkkyyksillä toisiinsa.

Yhteenveto

Pidin:

EVF on loistava.
Kameran kustomoitavuus.
Kääntyvä näyttö.
Wifi.
Focus peaking toimii loistavasti.
Kameraa oli helppo käyttää myös sormikkaat kädessä.

Petyin:

RAW-tiedostot eivät sisällä todellista kameran tallentamaa raakadataa.
28-70mm objektiivin kuvanlaatu.
Kuvanlaatu suuremmilla ISO-herkkyyksillä.

Parantaisin:

Suljinääni voisi olla hiljaisempi.
Takana olevan rullan pitäisi olla jämäkämpi.
Sonyn FE-järjestelmä on edelleen varsin puutteellinen objektiivien osalta, minkä lisäksi Sonyn 2014 vuodelle lupaamat objektiivit (esim. 90mm f2.8 macro, 35mm f1.4, 24mm f2, 28mm f2…) loistavat yhä poissaolollaan.
Kameran firmwaren päivittämisen ei pitäisi missään nimessä olla riippuvaista tietokoneen käyttöjärjestelmästä.

Mietin pitkään miten tämän artikkelin lopettaisi. Pienistä ärsyttävyyksistä huolimatta A7:lla oli todella mukava kuvata. Kameran vahvuudet ovat heikkouksia merkittävämpiä ja suurin osa heikkouksista on sellaisia, että niiden kanssa oppii kyllä elämään. Mutta kenelle tämä kamera sopisi parhaiten? Kenen kannattaisi oikeasti ostaa se?

A7 mallistossa on tällä hetkellä kolme muuta kameraa: A7r:ssä (n. 1 500 €) on parempaa kuvanlaatua haluaville erinomainen 36 megapikselin kenno. A7s (n. 2 300 €) tekee kenties markkinoiden parasta jälkeä korkeilla ISO-herkkyyksillä ja nauhoittaa 4k videota. A7 II (n. 1 900 €) on puolestaan kuvanlaatua lukuunottamatta monilta osin se parempi kamera.

Väittäisin, että A7:lla on kaksi ominaisuutta jotka voidaan katsoa eduiksi: hinta ja mahdollisuus käyttää helposti muiden valmistajien objektiiveja. Jos kuitenkin katsotaan tarkemmin järjestelmän kokonaiskustannuksia, niin A7:n hintaetu ei olekaan mitä äkkiseltään luulisi. Nikonin ja Canonin täysikennoiset kamerat alkavat 1 500 eurosta kun taas A7:n saa 300 € halvemmalla, mutta heti kun kamerarungon rinnalle aletaan lisäämään objektiiveja, tuo 300 € etu katoaa nopeasti.

Sonyn 55mm f1.8 objektiivi maksaa 900 €. Nikonin 50mm f1.4:n saa uutena 400 eurolla. 35mm objektiiveissa Nikonilla kuvaava säästää yli 100 € hinnassa ja saa lisäksi reilun f-stopin verran lisää valovoimaa. Zoomeissa tilanne on sama: Sonyn 24-70mm f4 maksaa n. 1 100 €. Nikonin 24-120mm f4 on 150 € edullisempi. Vastaavissa telezoomeissa hintaero on 100 € Nikonin eduksi.

Hinta ei siis lopulta olekaan järkevä peruste A7:n hankkimiselle. Entäpä muiden valmistajien objektiivien käyttö adaptereilla? Focus peaking tekee käsivaralla tarkentamisesta helppoa ja nopeaa. Esimerkiksi Nikonin vanhemmat AF objektiivit ovat sekä edullisia että optisesti laadukkaita. Tältä osin A7:lla on myös selkeä etu ainakin A7r:ään verrattuna: vaikka molemmissa kameroissa on fyysisesti samankokoiset kennot, toimii A7 ymmärtääkseni huomattavasti A7r:ää paremmin muiden valmistajien objektiivien kanssa.

Sony A7 on mielestäni harkitsemisen arvoinen kamera jos hyllyssä on jo entuudestaan täysillä manuaalisäädöillä varustettuja Canonin, Nikonin, Olympuksen, tai Leican objektiiveja, jotka kaipaavat uutta elämää modernissa kamerassa. Muussa tapauksessa – mitä Sonyn kameroihin tulee – sijoittaisin rahani ennemmin A7r:ään (kuvanlaadun ollessa se tärkein kriteeri) tai useita satoja euroja halvempaan APS-C kennoiseen a6000 kameraan, jossa on A7:n tavoin 24 megapikseliä resoluutiota, mutta mm. parempi automaattitarkennus ja huomattavasti nopeampi sarjakuvaus. a6000:een on saatavilla myös laajempi valikoima keskimäärin valovoimaisempia ja edullisempia objektiiveja, minkä lisäksi se toimii vähintäänkin yhtä hyvin muiden valmistajien objektiivien kanssa.

23/12/2014 23/12/2014

Talvi tulee päivässä

Eilen satoi lunta. Paljon. Maa muuttui harmaasta kauniin valkoiseksi ja pääkaupunkiseudullekin tuli viimein talvi. Olin sattumoisin Helsingin keskustassa muilla asioilla kun lumimyräkkä iski, mukana Sony A7 ja 28-70mm f3.5-f5.6 objektiivi. Sain nämä pariksi viikoksi lainaan ja syvällisempi arvio kamerasta on tulossa myöhemmin. Nyt voi vain sanoa, että aika haastavissa olosuhteissa on tullut kameraa testattua.

Kuvat on käsitelty RAW-tiedostoista Adobe Lightroomilla.

08/11/2014 08/11/2014

In Frame: Erinomainen dokumenttisarja Magnumin valokuvaajista

Soul. Kuva ensimmäiseltä Korean matkaltani vuonna 2008.

Matkustan huomenna puoleksitoista viikoksi Souliin Etelä-Koreaan maistelemaan, mitä eräällä maailman parhaista ruokakulttuureista on tarjota. Mukaan lähtee myös ravintola Marusekin ja Izakaya Nomun puuhamies, joten odotettavissa on tajunnanräjäyttäviä makuelämyksiä. Olen ollut Etelä-Koreassa kolme kertaa aikaisemminkin, sekä asunut Soulissa lähes puoli vuotta opiskelijavaihdon merkeissä. Kaupunki ja kieli ovat tuttuja, mutta Soul on niin järjettömän iso, että viime kerran jälkeen on taas tullut opittua uusista mielenkiintoisista paikoista, joissa ei ole vielä tullut käytyä.

Matkan kunniaksi ajattelin kertoa In Frame -dokumenttisarjasta, johon tutustuin ensimmäistä kertaa joskus viime talvena. Kyseessä on Etelä-Korean kansallisen tv-kanava Arirangin tuotanto, jossa 20 jakson ajan seurataan lähinnä Magnumin valokuvaajia tekemässä erilaisia toimeksiantoja eri puolilla Etelä-Koreaa. Voisi sanoa, että sarja on eräänlainen sekoitus matkailuohjelmaa ja valokuvausta. Jos ei anna ajoittain vähän turhan päällekäyvän pro-Korea asenteen ja hehkutuksen häiritä, niin kyseessä on yksi parhaista ohjelmista, jossa päästään hyvinkin läheltä seuraamaan kuuluisia valokuvaajia työssään.

Kaikki 20 jaksoa ovat nähtävillä ilmaiseksi YouTubessa: Arirang In Frame Playlist.

Omia suosikkejani ovat:

Ep 15: Life in Ocean's Embrace (David Alan Harvey)
Ep 16: Incheon (David Alan Harvey)
Ep 03: Magnum Photos Meets Korean Five-day Markets (Alex Webb)
Ep 04: Time Stopper in Alleys (Alex Webb)
Ep 13: In the Crossfire of Time (Gary Knight)
Ep 14: The Hidden Beauty of Jeju (Gary Knight)

RAAKAKUVA

Ihanaa ja mahtavaa:

Nihkeää ja ärsyttävää:

Asetuksista:

Yhteenveto

Pidin:

Petyin:

Parantaisin:

Kuvanlaatu

X100T:n hybridi etsin

Käytettävyys

X100T:llä kuvaaminen

Pidin:

Petyin:

Parantaisin:

Kuvaaminen

Valikot ja käytettävyys

Kuvanlaatu

Yhteenveto

Pidin:

Petyin:

Parantaisin:

© 2023 SAMI PAJU