50 mm polttovälin monipuolisuus

Olin viime viikolla korvessa Multialla ja Isojärven kansallispuistossa. Myin kevään aikana suurimman osan objektiiveistani ja Fujin kamerarungon, minkä vuoksi mukana matkassa oli vähän pakonkin edestä ainoastaan 50 mm polttoväliä kinokoossa vastaava* 25 mm Panasonic Leica DG Summilux f1.4. Vaikka maisemiin usein kaipaisi laajempaa kuva-alaa, tätä laajemmaksi en tällä hetkellä objektiiveillani pääse. Yllätyin kuitenkin jälleen kerran kuinka monipuolinen tuo 50 mm polttoväli on, minkä vuoksi ajattelin kirjoittaa tällaisen lyhyen artikkelin ja näyttää kuvien kera, mihin kaikkeen 50 mm polttoväli pystyy.

*Yleisesti kun puhutaan polttoväleistä ja niiden vaikutuksesta kuva-alaan, viitataan kyseiseen polttoväliin kinokoossa eli 35 mm kennolla (tai 35 mm filmillä). Jos kamerassa on APS-C kokoinen kenno, pitää objektiivin ilmoitettu polttoväli kertoa 1.5:llä (Nikon, Fuji, Sony) tai 1.6:lla (Canon), jotta saadaan 35 mm kinokokoa vastaavan polttovälin kuva-ala. Olympuksen ja Panasonicin m4/3 järjestelmässä objektiivin ilmoitettu polttoväli kerrotaan kahdella. Eli käyttämäni 25 mm objektiivin kuva-ala vastaa kinokoossa 2 x 25 mm = 50 mm kuva-alaa. Vastaavasti APS-C kokoluokassa 50 mm polttoväliä kuva-alan osalta vastaavien objektiivien todellinen polttoväli on useimmiten 35 mm (35 mm x 1.5 = 52.5 mm).

Olympus OM-D E-M10 :: 1/2000 :: f8 :: ISO 200

Maisemien osalta ei tietenkään saada yhtä paljon kuvaan mahtumaan kuin laajakulmaobjektiiveilla, mutta sen sijaan mittasuhteet näyttävät luonnollisilta, eikä 50 mm objektiivi venytä etäisyyksiä syvyyssuhteessa.

Olympus OM-D E-M10 :: 1/160 :: f8 :: ISO 200

Muotokuvaukseen 50 mm sopii erittäin hyvin luonnollisuuden puolesta. Perinteisiä potrettiobjektiiveja laajempi kuva-ala toimii hyvin myös henkilökuvauksessa, kun halutaan enemmän taustaa ja ympäristöä kuvaan.

Olympus OM-D E-M5 :: 1/250 :: f1.4 :: ISO 200

Fujifilm X-E1 :: 1/600 :: f2 :: ISO 400

50 mm polttoväli on klassinen ja sillä on otettu monta kuuluisaa lehtikuvaa. 50 mm kuva-ala vain näyttää oikealta, minkä vuoksi sitä käytetään usein myös street-kuvauksessa.

Olympus OM-D E-M5 :: 1/800 :: f5.6 :: ISO 200

Olympus OM-D E-M5 :: 1/1600 :: f3.2 :: ISO 200

Mikäli objektiivi vain tarkentaa riittävän lähelle, toimii 50 mm polttoväli hyvin myös kevyessä makrokuvaamisessa.

Fujifilm X-E1 :: 1/280 :: f4 :: ISO 800

Pisteenä i:n päällä useimmat 50 mm kuva-alaa vastaavat objektiivit ovat varsin edullisia, optisesti korkealaatuisia ja näppärän kokoisia!

Olympus OM-D E-M10 :: 1/60 :: f7.1 :: ISO 200

Olympus OM-D E-M10 :: 1/100 :: f4.5 :: ISO 200

Sony A7 mkII, Zeiss Loxia 35mm f2 ja kaksi viikkoa käsivaralla tarkentamista

Tämä artikkeli on jatkoa Sony A7 mkII testiraportille ja paneutuu enemmän kokemuksiini kuvata pelkästään käsitarkenteisella objektiivilla. Kuten aina, artikkelin sisältö perustuu omiin henkilökohtaisiin mielipiteisiini, kokemuksiin ja ajatuksiin.

Sony A7 mkII :: 1/250 :: f11 :: ISO 400

Automaattitarkennus on ollut kameroissa jo yli 30 vuotta ja sinä aikana teknologia on kehittynyt tehden siitä entistä tarkempaa ja nopeampaa. Miksi siis kukaan kehittäisi enää tänä päivänä manuaalitarkenteisia objektiiveja automaattitarkenteisille kameroille? Kuitenkin Zeiss on tehnyt juuri niin julkaistessaan 35mm ja 50mm Loxiat Sonyn 35mm kennoiselle A7-sarjalle.

Ennen A7 mkII kameraa ja 35mm Loxiaa ehdin kuvaamaan manuaalitarkenteisella objektiivilla vain lyhyen aikaa muutama vuosi sitten, kun omistin Voigtländerin 17,5mm f0.95 objektiivin, jota käytin Olympuksen OM-D E-M5:n kanssa. Voigtländerin kapea syvyysterävyysalue ja focus peakingin puuttuminen kamerasta eivät tehneet kuvaamisesta mitenkään erityisen helppoa. Ja siinä vaiheessa kun "focus peaking hack" Olympukselle löydettiin, olin ehtinyt jo myymään objektiivin.

Sonylla on kuitenkin Olympukseen nähden etuna kunnollinen focus peaking ja isompi, parempi ja tarkempi sähköinen etsin, minkä pitäisi tehdä käsivaralla tarkentamisesta helpompaa. Tästä huolimatta Loxialla tarkentaminen focus peakingiin luottaen ei aina osunut kohdalleen edes silloin, kun käytin suhteellisen pientä (f8-f11) aukkoa. Hutien määrä alkoi kuitenkin laskemaan selvästi jo parin päivän käytön jälkeen ja käsitarkentaminen alkoi luonnistua sitä sen erityisemmin ajattelematta, joten oppimiskäyrä ei loppujen lopuksi ollut kuitenkaan erityisen korkea.

Käytännössä kaikissa moderneissa automaattitarkenteisissa objektiiveissa on ns. focus-by-wire mekanismi käsivaralla tarkentamiseen. Tämä tarkoittaa, että manuaalitarkennusta käytettäessä tarkennusrulla ei ole mekaanisesti kytköksissä objektiivissa liikkuviin elementteihin, vaan sen sijaan kertoo objektiivin tarkennusmoottorille kuinka paljon ja mihin suuntaan halutaan tarkentaa. Esimerkiksi ensimmäisissä Fujin X-sarjan objektiiveissa, joissa on hitaammat tarkennusmoottorit, tämä näkyy pienenä viiveenä ja tahmaamisena rullan kääntämisestä tarkennusetäisyyden muuttumiseen.

Loxiat sen sijaan ovat täysiverisiä käsitarkenteisia objektiiveja. Jokainen kääntö tarkennusrullassa vaikuttaa välittömästi tarkennusetäisyyteen. Lisäksi tämä tarkoittaa, että tarkennusrulla ei käänny lyhimmän ja pisimmän tarkennusetäisyyden yli, kun taas focus-by-wire objektiiveissa rullaa voi pyörittää loputtomiin. Käyttömukavuuden osalta ero on merkittävä Loxioiden eduksi.

Olen tottunut kuvaamaan siten, että sommittelen kuvan valmiiksi ja valitsen tarkennuspisteen tilanteen mukaan. Valotuksen mittauksessa käytän lähes aina koko kuva-alan mittausta, jota hienosäädän valotuksen korjauksella. Peilittömissä kameroissa tämä on nopeaa ja helppoa, koska sähköinen etsinkuva, live-histogrammi ja muut apuvälineet kertovat koko ajan miten säädöt vaikuttavat kuvan valotukseen.

Päällisin fiilis A7 mkII:lla ja Loxialla kuvatessa oli yksinkertaisuus ja vaivattomuus. Siinä missä ennen olisin käyttänyt tarkennuspisteen valintaa sommittelun aikana, käytin sen sijaan käsitarkennusta. Käytännössä kamera oli koko ajan aukon esivalinta päällä, ISO-herkkyyttä säädin takana olevasta rullasta ja valotuksen hienosäätö tapahtui valotuksen korjauksella, mikä on Sonyssa kätevästi kameran päällä olevassa omassa rullassaan. Näiden lisäksi ainoa lisätoiminto jota tuli aktiivisesti käytettyä – ja jonka laitoin yhteen A7 mkII:n funktionapeista – oli kuvan suurennos, joka oli käytännössä välttämätöntä kriittisen tarkennuksen aikaansaamiseksi isoilla aukoilla tai läheltä kuvatessa. Tässä yhteydessä myös tarkennuspistettä joutui siirtelemään, sillä suurennos näyttää tarkennuspisteeksi valitun kohdan.

Aina nähtävillä oleva tarkennusetäisyys objektiivissa ja aukon vaikutus terävyysalueen kokoon tekevät käsitarkentamisesta nopeaa.

Vaivattomuutta kuitenkin korosti eniten objektiiviin merkitty tarkennusetäisyys metreinä, sekä asteikko joka näyttää terävyysalueen valitun aukon mukaan. Etenkin street-kuvauksessa tämä “zone tai scale focusing” on todella kätevä tapa kuvata. Käytin erittäin paljon f8 tai f9 aukkoa ja säädin tarkennuksen siten, että asteikon mukaan terävyysalye kattaa kaiken 2-5 metrin etäisyydellä. Tällä tavalla nopeassa tilannekuvauksessa ei tarvitse erikseen tarkentaa ja sitten sommitella, tai sommitella ja yrittää ehtiä hakemaan oikea tarkennuspiste, vaan kuvan voi napata heti kun oman arvion mukaan kuvattava kohde on terävyysalueen osoittaman etäisyyden päässä.

Suuria aukkoja käytettäessä tämä ei tietenkään toimi yhtä hyvin, koska mitä pienempi terävyysalue on, sitä vaikeammaksi etäisyyden arvioiminen tulee. Vastaavasti mitä lähemmäksi tarkentaa, sitä kapeampi syvyysterävyysalue on, joten tällaisissa tilanteissa on pienempiäkin aukkoja käytettäessä turvauduttava kuvan suurennokseen, kuten alla olevassa kuvassa.

Sony A7 mkII :: 1/500 :: f8 :: ISO 400

Toinen erittäin hyödyllinen käyttötarkoitus asteikolle, jota tämän jälkeen on alkanut kaipaamaan myös muissa objektiiveissa, on hyperfokaalin etäisyyden määrittämisen helppous. Eli kyseessä on tarkennusetäisyys, joka aukon koosta riippuen piirtää kaiken tietyltä etäisyydeltä äärettömyyteen asti terävänä. Kun terävyysalueen koon näkee suoraan objektiivin asteikosta, on helppo varmistaa oikea tarkennusetäisyys esimerkiksi maisemia kuvatessa, jolloin yleensä halutaan, että kaikki kaukaisuudessa oleva näkyy kuvassa terävänä.

Tässä kuvassa kaikki n. 4 metristä äärettömyyteen näkyy terävänä, kiitos hyperfokaalin etäisyyden :: Sony A7 mkII :: 1/800 :: f11 :: ISO 400

Joku vanhaparta kuvaaja tätä lukiessa varmaan tuhahtelee itsestäänselvyyksistä ja filmikuvauksen vanhoista hyvistä ajoista, mutta itselleni tämä oli uusi kokemus. Tämä on myös selkeä tapaus jossa mielestäni käsitarkennus – sen huomioonottaen suunnitellulla objektiivilla – toimii paremmin kuin nykyaikainen automaattitarkennus.

Jonkinlaisena yhteenvetona voisi sanoa, että nautin manuaalitarkennuksella kuvaamisesta erittäin paljon. Normaalisti automaattitarkennukseen luottaen olisin kenties käyttänyt suurempia aukkoja kuin suurimmassa osassa Loxialla otetuista kuvista, mutta "f8 and be there" lähestymistapa etenkin street-kuvauksessa, sekä hyperfokaalin etäisyyden käyttäminen maisemakuvissa on jotain mitä jään ehdottomasti kaipaamaan. Harmillista, että ainakaan peilittömien järjestelmien valmistajat eivät enää joitakin poikkeuksia lukuunottamatta tee tätä helpoksi.

Lienee sanomattakin selvää, että nopeasti liikkuvien kohteiden kuvaamiseen (ellei kohde ole riittävän kaukana hyperfokaalin etäisyyden hyödyntämiseksi) käsitarkenteinen objektiivi ei välttämättä sovellu kovinkaan hyvin. Muotokuvauskin edellyttää kärsivällisyyttä kapeaa syvyysterävyyttä käytettäessä, sillä pienetkin liikkeet saattavat siirtää terävyysaluetta ja suurennetun kuvan käyttö on käytännössä välttämätöntä. Jos kuitenkin street-, maisema- tai vaikkapa still-kuvaus kiinnostaa, niin Loxiaa on vaikea olla suosittelematta. Kuvauskokemus ja kuvanlaatu ovat tässä objektiivissa erinomaisia.

Laajahkon terävyysalueen ja hyvän onnen avulla sai lokit napattua lennosta kuvaan :: Sony A7 mkII :: 1/1600 :: f11 :: ISO 1600

Ehkäpä suurin "ylistys" mitä millekään kuvausvälineelle voi antaa on se, että se pakottaa kehittymään kuvaajana, tekemään ja oppimaan jotain uutta. Ne kaksi viikkoa joiden aikana kuvasin Sony A7 mkII:lla ja 35mm Loxialla Suomessa ja Berliinissä vaikuttivat omaan kuvaamiseeni kenties enemmän kuin mikään muu välineisiin liittyvä asia koko edeltävän vuoden aikana. 

In Frame: Erinomainen dokumenttisarja Magnumin valokuvaajista

Soul. Kuva ensimmäiseltä Korean matkaltani vuonna 2008.

Matkustan huomenna puoleksitoista viikoksi Souliin Etelä-Koreaan maistelemaan, mitä eräällä maailman parhaista ruokakulttuureista on tarjota. Mukaan lähtee myös ravintola Marusekin ja Izakaya Nomun puuhamies, joten odotettavissa on tajunnanräjäyttäviä makuelämyksiä. Olen ollut Etelä-Koreassa kolme kertaa aikaisemminkin, sekä asunut Soulissa lähes puoli vuotta opiskelijavaihdon merkeissä. Kaupunki ja kieli ovat tuttuja, mutta Soul on niin järjettömän iso, että viime kerran jälkeen on taas tullut opittua uusista mielenkiintoisista paikoista, joissa ei ole vielä tullut käytyä.

Matkan kunniaksi ajattelin kertoa In Frame -dokumenttisarjasta, johon tutustuin ensimmäistä kertaa joskus viime talvena. Kyseessä on Etelä-Korean kansallisen tv-kanava Arirangin tuotanto, jossa 20 jakson ajan seurataan lähinnä Magnumin valokuvaajia tekemässä erilaisia toimeksiantoja eri puolilla Etelä-Koreaa. Voisi sanoa, että sarja on eräänlainen sekoitus matkailuohjelmaa ja valokuvausta. Jos ei anna ajoittain vähän turhan päällekäyvän pro-Korea asenteen ja hehkutuksen häiritä, niin kyseessä on yksi parhaista ohjelmista, jossa päästään hyvinkin läheltä seuraamaan kuuluisia valokuvaajia työssään.

Kaikki 20 jaksoa ovat nähtävillä ilmaiseksi YouTubessa: Arirang In Frame Playlist.

Omia suosikkejani ovat:

• Ep 15: Life in Ocean's Embrace (David Alan Harvey)

• Ep 16: Incheon (David Alan Harvey)

• Ep 03: Magnum Photos Meets Korean Five-day Markets (Alex Webb)

• Ep 04: Time Stopper in Alleys (Alex Webb)

• Ep 13: In the Crossfire of Time (Gary Knight)

• Ep 14: The Hidden Beauty of Jeju (Gary Knight)